Valitse sivu

Sankarikissa Tiu

Auringonnoususta laskuun – aina askeleen edellä

En olisi ikipäivänä uskonut elämäni muuttuvan täysin kun neljä ja puoli vuotta sitten astelin Vantaalla kerrostaloon sisään hakemaan poikakissaa itselleni – vaan toisin kävi. Koin tilanteen huvittavaksi, koska kantokoppaani käveli sisälle pidempikarvainen tyttökissa. Täysin eri kissa kuin mitä hakemassa olin.

Katselimme miehen kanssa hetken aikaa ihmeissämme ja totesimme että kaipa me otamme tämän kissan. Olihan se vallan suloinen otus katsoessaan minua kopasta ja kovaan ääneen komentaessaan lähtemään. Tiu nyt vaan päätti itse lähtevänsä mukaani ja niin lähtikin. Ennen sitä päivää en tiennyt minkälainen polku edessä olisi. Tuijottelin vain kaunista kissaani silmiin ja mietin miten jääräpäinen tämä kaveri olisikaan – alku vaikutti varsin lupaavalta. Kaikki lähipiirissäni totesivat vain “kissan valinneen omistajansa”.


Ensimmäistä kertaa ulkona. Vain päiviä sen jälkeen kun kissa asteli talouteen. Tiu ei päästänyt Kataa lähtemään toisen kissan kanssa. Mukaan piti päästä jo silloin.

Siitä päivästä lähtien olemme olleet kissan kanssa erottamattomat. Moni on yrittänyt kissaan tutustua ja sitä lähestyä kuten muita kissojani, jotka leikkivät ja kehräävät onnessaan – vaan Tiu ei ole kuin muut. Olen viisi kissaa itse henkilökohtaisesti hakenut kasvattajilta enkä ole koskaan kokenut vastaavaa. Rakastan jokaikistä enkä yhdestäkään luopuisi… Mutta Tiu on aina Tiu.

Kärsin itse kroonisesta sairaudesta: Ehlers-Danlosin syndroomasta ja ajoittain tuntuu että Tiu tiesi tämän jo ennen minua. Kissa oli silloin noin puolivuotias kun sydänlääkitykseni aloitettiin ja sen yön jälkeen en ole nukkunut ilman kissaani kuin satunnaisia kertoja työmatkan, ulkomaanmatkan tai vastaavan takia. Enää se ei ole mahdollista. Kissan on oltava aina mukana.

Tiu ahdistuu jos ei pääse viereeni yöllä ja läheiseni elämässäni uskovatkin sen tarkkailevan sykettäni. Kun tunnen kissan painautuvan rintakehääni kiinni – niin lähelle kuin mahdollista, mittarini lukema vahvistaa epäilyn: kaikki ei ole kohdillaan ja tiedän ottaa lääkkeeni pikimmiten. En ole koskaan sinä aikana kun olemme yhdessä kulkeneet, saanut normaalia lukemaa mittariini kissan maatessa vierelläni. Pidänkin nykyään sitä hyvänä merkkinä, jos kissa nukkuu raapimapuussa sänkyni vieressä tai jalkopäässäni.

Tiu myös varoittaa minua asioista kuten vieraista asettuen viereeni murahtaen kun kuulee oven aukeavan tai ovikellon soivan. Joskus vitsillä sanonkin kissaani vahtikoiraksi.


Kataa ei saa lähestyä ja hihnan päästä hypätään syliin puolustamaan tuntemattomilta. Tiu on opetettu kävelemään hihnassa koiramaiseen tapaan, mutta näissä tilanteissa se hyppää syliini kuin halaten.

En osaa sanoa olenko maailman rakastetuin omistaja vai onko kissani maailman rakastetuin kissa, mutta siltä minusta tuntuu. Kumpikin rakastaa toista niin paljon ettei siinä ole mitään järkeä. Tiu tärisee onnesta kehräten, kun pääsee viereeni ja minä itken itseni kyyneliin tietäen rakkaan karvapalloni pelastaneen minut juuri sairaalareissulta – tuhannennen kerran. Tämän vuoksi ostimme erillisen sankaripurkinkin kotiin, herkkuhetki tietää aina kun hän auttaa vaikeimman yli käpertymällä rinnalleni kehräämään ja odottamaan sykkeeni tasaantumista.

Ollaan paita ja peppu eikä meitä kukaan erottaa uskalla. Edes kihlattuni ei tule väliin. Kyllä Samu tietää ettei hänellä ole mitään jakoa tässä yhtälössä. Ruoka kelpaa isännältä, mutta mikään muu ei. Kaikkia naurattaa suunnattomasti tilanteet, joissa Tiu “tajuaa olevansa väärässä sylissä” ja polkaisee vauhtia tullakseen syliini.

Silmissäni hän on vieläkin se sama pieni pentu, joka mullisti elämäni täysin. Se kissa, joka itse päätti meistä tulevan “the perfect match”.


Kata on ollut viikon lomamatkalla. Väsynyt lomailija ja hoidosta kotiutunut Tiu ovat nukahtaneet sylikkäin.

Tämä kissa ei kuitenkaan sovi kaikille vaikka jo ulkonäön perusteella puolet vieraista on häntä adoptoimassa – en tiedä sopisiko kenellekään muulle. Ei Tiulle riitä leikki, ruoka ja turvallinen koti. Osaa vaatia omistajaltaan paljon enemmän ja älykkyytensä takia kissan kanssa kuluu päivittäin tuntikausia pelatessa erilaisia älypelejä. Lisäksi uskon että kissa olisi onneton eikä sopeutuisi enää uuteen kotiin tai toiselle omistajalle. Onneksi tästä ei ole huolta… En luopuisi Tiusta ikipäivänä eikä kissalle pääse edes hoitajaksi kuin tuttu ja turvallinen oma äitini. Hän on ainoa joka ymmärtää mitä asiaa kissallani on.

Kun sairaskohtauksia on vähemmän ajoittain, otetaan niistä hetkistä kaikki irti ja rentoudutaan tai rakennellaan kotiin jotain uutta tekemistä kissakavereille. Toisinaan vaan makoillaan yhdessä ja Tiu pesee kasvojani tai hiuksiani. Vaikka kissa pitääkin huolta jatkuvasti ja tarkkailee minua, en hetkeäkään epäile etteikö kyseessä olisi onnellinen perheenjäsen.

En enää edes ajattele kissaani lemmikkieläimenä. Sitä ei lääkäritkään tiedä, että saanko lapsia koskaan ja vaikka saisinkin on sylissäni jo yksi. Vaikea ajatella miten kovaa meillä kahdella kolahti kun side syntyi välittömästi ja vaikka aikaa onkin kulunut jo vuosia – jokaikinen aamu rakastun tähän tyyppiin uudestaan.

En tiedä mitä tekisin ilman tätä kissaa. Enkä halua edes ajatella kun huomaan lohtuni ampaisevan paikalle tuhatta ja sataa sillä sekunnilla kun inahdan ääneen – miettien ettei tämäkään satu kestä ikuisesti. Vaan nyt olet siinä kipuani lievittämässä. Olethan siinä huomennakin.


Taisimme kadottaa jo ajantajunkin ja unohduimme tähän kirjoittamaan. Nyt olemme saaneet apurin kanssa jutun kasaan kuten kuvasta näkyy ja toivomme jokaisen lukijan lukevan tästä jutusta sen tärkeimmän pointin: Tiu on sankarikissa – uskollinen ja aina askeleen edelläni. Kuten meillä kotona raikaa: mamma rakastaa sinua ihan suunnattoman paljon!
  • Kata & Tiu