Kategoria4

Kategoria 4 rodut:

Abessinialainen

aby1aby2Hyvin pitkään pidettiin todennäköisenä, että abessinialaiskissan esivanhemmat elivät tuhansia vuosia sitten Abessiniassa, joka on nykyiseltä nimeltään Etiopia.  DNA analyysien perustella on voitu todeta, että rotu on lähtöisin Intian valtameren rannikkoalueelta.

1860-luvun loppupuolella Abessinian sodasta palanneet englantilaiset sotilaat toivat kissoja mukanaan kotimaahansa. Rotu on yksi vanhimmista tunnetuista kissaroduista. Abessinialaisia oli esillä jo ensimmäisessä kissanäyttelyssä 1800 luvun lopulla. Englannista rotu levisi muualle Eurooppaan sekä Amerikkaan ja Australiaan. FIFe:ssä abessinialaiset hyväksyttiin vuoden 1949 alusta ja Suomeen ensimmäiset abessinialaiskissat tuotiin 1961.
Keväällä 1966 syntyivät ensimmäiset suomalaiset abessinialaispentueet Mount Badger ja av Firousi – kasvattajanimillä.

Abessinialainen on keskikokoinen kissa, jonka vartalo on elegantti, notkea ja jäntevä. Olemuksessa on pyritty säilyttämään luonnollisen tasapainoinen kissamaisuus ja karttamaan ylikorostettuja piirteitä.
Abessinialaisen pää on muodoltaan pehmeän kiilamainen. Suurehkot ja mielellään tupsupäiset korvat antavat kissalle valppaan ulkonäön. Silmät ovat mantelin muotoiset,  ilmeikkäät ja loistavan väriset, sallitun värin vaihdellessa vihreästä ja keltaisesta meripihkanväriseen.

Rodun erikoistuntomerkki on lyhyt, vartalonmyötäinen ja hienolaatuinen ticking-turkki, jossa jokaisessa selkäpuolen karvassa on 2-3 mustaa tai tummanruskeaa poikkijuovaa. Pohjaväri on riistanvärisellä abylla punaoranssi.
Hännänpää, polkuanturat, “saappaat” ja korvatupsut ovat tickingin väriä eli riistanvärisellä mustat. Abessinialaisen alkuperäinen väri on riistanvärinen. Muita hyväksyttyjä värejä ovat punainen, sininen ja beige-fawn sekä näiden hopeamuunnokset. Abyn turkki on hyvin helppohoitoinen ja yleensä kissa huolehtii itse sen hoidosta.

Luonteeltaan abessinialaiskissa on eloisa, leikkisä, kekseliäs, salaperäinen ja arvokas. Mielialastaan riippuen se saattaa istua mietteliäänä tarkkaillen ympäristöään jostain korkealta tai olla hyvin leikkisällä tuulella.
Se on utelias ja oppivainen lähes koiramaisella tavalla ja osallistuu mielellään kodin puuhiin. Aby on rakastettava, lempeä ja omistajaansa kiintyvä kissa, joka osoittaa rakkautensa monin viehättävin tavoin.
Monet abyt osallistuvat perheen automatkoihin ja nauttivat kesäisin veneilystä ja mökkielämästä.

aby6aby5aby4aby3

ABYS

 

Balineesi

bal_1Viime vuosisadan alussa syntyi Yhdysvalloissa joihinkin siamilaispentueisiin normaalia pitempikarvaisia pentuja. Myöhemmin niistä kehitettiin oma rotu, balineesi. FIFe:ssä balineesi uutena rotuna on hyväksytty vuonna 1983.
Suomeen ensimmäiset balineesit saapuivat Ruotsista vuonna 1987.

Balineesin ulkonäkö vastaakin siamilaista kaikessa muussa paitsi turkin mitassa. Tyypiltään se on kevytrakenteinen ja sulavalinjainen. Jalat ovat sirot ja korkeat, vartalo pitkä ja putkimainen. Myös hännän tulee olla pitkä.
Pää on kiilamainen ja profiilin tulisi olla mahdollisimman suora. Korvat ovat suuret ja avoimet sekä tänä päivänä sijoittuneet melko alhaalle. Balineesin silmät ovat puolestaan mantelinmuotoiset ja kirkkaan siniset.
Turkissa on siamilaisen tapaan naamioväritys. Kasvot, korvat, käpälät ja häntä ovat tummat, kun taas vartalo on sävyltään samanlainen mutta hyvin vaalea.

Värejä on useita ja yleisimpiä niistä ovat ruskea-, sini-, suklaa-, lila-, puna- ja creme-, uusimpana beige- ja kanelinaamio. Naamioissa voi olla myös tabby-, kilpikonna- tai tabbykilpikonna-kuviointi tai väritys voi olla myös kokonaan valkoinen. Turkki on puolipitkä, silkkinen ja hyvin vartalonmyötäinen. Pisintä karva on kaulurissa, hännässä ja “pöksyissä”. Balineesin turkki vaikuttaakin lyhyemmältä kuin muilla puolipitkä-karvaisilla kissoilla, pitempi se on tavallisesti kaulurissa ja pöksyissä päätyen pitkään kauniiseen puuhkahäntään. Se on myös hyvin helppohoitoinen. Vaikka kissa itse peseekin turkkiaan karhealla kielellään säännöllisesti, voi olla tarpeen omistajan pestä turkki silloin tällöin kissoille valmistetuilla erikoispesuaineilla raikkaan tuoksuiseksi. Turkki kannattaa harjata tai föönata kuivaksi pesun jälkeen, jolloin se laskeutuu kauniisti.

FIFe hyväksyi Seychellien pitkäkarvat uutena rotuna vuonna 2006 , mutta kymmenen vuotta myöhemmin eli vuoden 2016 alusta lukien em. rotunimitys lakkautettiin ja nyt ne ovatkin valkolaikkubalineeseja.
Valkoisen määrä merkitään rodun ja värin jälkeen 01 (van), 02 (harlekiini) tai 03 (bicolour).

Kauneinta balineesissa on kuitenkin sen luonne. Se on toisaalta vilkas ja leikkisä, mutta myös rauhallinen, tasapainoinen ja sylissä viihtyvä, useimmiten.  Se on kiltti ja helposti käsiteltävä seurallinen lemmikki.

bal_2

 

 

 

 

BAJAVA
Siam-Orient Kissayhdistys

 

Cornish rex

Cornish rexit saivat alkunsa Englannissa 1950-luvulla, kun cornwallilaisen maanviljelijän kissalle syntyi pentuja joista yksi oli erikoinen, kiharaturkkinen, tyypiltään itämainen uros. Tämä Kallibunker risteytettiin emonsa kanssa ja huomattiin, että turkki on periytyvä ominaisuus. Cornish rexien jalostukseen käytettiin alkuaikoina lähinnä brittiläistä lyhytkarvaa, joka teki tyypin raskastekoisemmaksi, myöhemmin käytettiin mm. siamilaista, jolla saatiin kissat uudelleen sirommiksi.

Cornish rexit ovat elegantteja, korkeajalkaisia kissoja, joissa silmiinpistävintä on niiden kihara tai laineikas turkki. Turkista puuttuu kokonaan peitinkarvat ja se on hyvin pehmeää ja plyysimäistä. Viiksikarvat ja kulmakarvatkin ovat kiharaiset. Vartalo on keskipitkä, siro, kova ja lihaksikas ja cornish rexit ovatkin paljon painavampia kuin miltä ne näyttävät. Cornish rexin pää on suoraprofiilinen keskipitkä kiila joka kapenee vahvaan leukaan ja korkealla päälaella sijaitsevat suuret, tyvestä leveät korvat. Silmät ovat keskikokoiset ja mantelin muotoiset. Häntä on pitkä, ohut ja suippeneva. Rexeillä on sallittu kaikki värit ja kuviot, näyttelyissä rexit jaetaan yhdeksään väriryhmään. Cornish rexeistä on Suomessa saatavilla useita värejä, yksivärisiä, valkolaikkuja, naamioita ja kuviollisia, tai jotain siltä väliltä.

Luonteeltaan cornarit ovat hyvin sosiaalisia ja vilkkaita. Sohvakoristeeksi nämä kissat eivät sovi ja yleensä ne tarvitsevatkin paljon aktivointia sekä huomiota. Ulkona valjastelu onkin monien cornarien suosikkipuuhaa! Nämä kissat oppivat hyvin myös temppuja, sillä rodulle on ominaista rakkaus ruokaan. Ihmisystävällisyydensä ansiosta cornish rexit ovat erinomaisia sylinlämmittäjiä, ja käpertyvätkin syliin heti kun hetkeksikin istahtaa. Vaatteiden karvoittumista ei kuitenkaan tarvitse pelätä ja karvanhoidoksi riittää yleensä ahkera silittely, tai kumisualla harjailu. Näyttelyyn valmistautuminen riippuu aina kyseisen kissan karvanlaadusta ja väristä, jotkut kissat pestään tai talkitaan ennen näyttelyä, toisille ei tehdä mitään.

Ensimmäiset cornish rexit saapuivat maahamme Tanskasta ja Englannista vuonna 1967 ja rodun kasvatus alkoi heti seuraavana vuonna. Cornish rexejä kasvatetaan Suomessa aktiivisesti, pentuja on yleensä aina saatavilla. Cornish reximme ovat yleisesti ottaen terveitä, korkeatasoisia ja menestyvät hyvin näyttelyissä. Näitä hörökorvia onkin maassamme jo noin 3500. Vuosittain rekisteröidään uusia cornish rexejä n. 200.

Suomen Rex-kissayhdistys ry
Rex-kissa ystävät ry

 

Devon rex

Devon rexien kantaisä Kirlee syntyi Englannissa, Devonissa maatiaiskissan pentueeseen vuonna 1960. Aluksi kissan kiharan karvan arveltiin olevan saman mutaation aiheuttama kuin cornish rexilläkin, mutta risteytys näiden kanssa tuotti suoraturkkisia pentuja. Devon rexin jalostuksessa on käytetty mm. brittiläistä lyhytkarvaa, burmaa ja persialaista.

Devon rexin turkki voi usein olla hieman karkeahko, sillä lyhyen pohjakarvan lisäksi sillä voi olla myös hieman pitkää päällikarvaa siellä pehmeän turkin seassa. Turkki on kuitenkin lyhyt, tiivit ja laineikas, kuten myös viikset – ne eivät yleensä kasva kovin pitkiksi. Devon rexin pää on lyhyt kiila, jossa täyteläiset posket, korostuneet viiksityynyt ja selvä otsapenger. Korvat ovat hyvin suuret ja tyvestä leveät ja ne ovat sijoittuneet alhaalle. Silmät ovat suuret, soikeat ja sijaitsevat kaukana toisistaan.

Devon rexin vartalo on kiinteä ja lihaksikas ja sillä on leveä rintakehä. Takajalat ovat etujalkoja pidemmät ja etujalkojen asento antaa länkisäärisen vaikutelman, tassut ovat pienet ja soikeat. Häntä on pitkä, ohut, kapeneva ja lyhyen karvan peittämä. Lepakkokorvineen, menninkäisnaamoineen ja kiharine karvoineen nämä kissat ovat hyvin erikoisen näköisiä. Devon rexeillä ovat kaikki värit ja kuviot sallittuja. Tänäpäivänä devonit jaetaan yhdeksään väriryhmään ja väriskaala on hyvin laaja.

Devon rexit ovat hyvin ihmisystävällisiä ja vilkkaita kissoja, eli ne ovat luonteeltaan samankaltaisia cornish rexien kanssa. Mutta vaikka nekin ovat koko ajan menossa johonkin suuntaan, ne eivät ole aivan yhtä atleettisia ja jättävätkin yleensä ovien päällä keikkumisen suosiolla “serkuilleen”. Devon rexit onnistuvat aina löytämään nukkumapaikakseen lämpimimmän paikan, oli se sitten syli, patteri tai nouseva pullataikina. Devon rexit eivät hätkähdytä rotua tuntemattomia ainoastaan ulkonäöllään, vaan niillä on myös hyvin erikoinen hento ja lintumainen ääni. Karvan hoito on yksinkertaista, kotikissalla hoidoksi riittää ahkera silittely ja harjaus silloin tällöin, sekä tietysti korvien puhtaudesta huolehtiminen ja kynsien leikkuu kuten muillakin roduilla. Näyttelyyn valmistautuminen on aina kissan karvanlaadusta kiinni, jotkut pesevät kissan ennen näyttelyä, jotkut taas eivät.

Ensimmäinen devon rex on tullut Suomeen jo 1971 Ruotsista. Sitten saatiinkin odottaa 12 vuotta seuraavaa kissaa, joka tuli sekin Ruotsista. Rodun kasvatus on aloitettu maassamme kuitenkin vasta 1990-luvulla. Tänä päivänä devon rexejä rekisteröidään noin 150 kpl vuosittain ja niitä onkin maassamme jo yli 1700 kpl!

Suomen Devonrengas ry
Suomen Rex-kissayhdistys ry
Rex-kissa ystävät ry

 

Don Sfinx

Don sfinx, on kotoisin Venäjältä. 1980 luvun lopulla Elena Kovaleva löysi kadulta Rostov-on-Donista noin 3-4 kk ikäisen normaalin pörröisen kilpikonnavärisen kissan. Kissan ollessa noin 7 kk ikäinen, alkoi ‘karvanlähtö’, ensin päästä ja sitten niskasta. Eläinlääkärit eivät kuitenkaan löytäneet kissasta vikaa, ja sillä oli erinomainen ruokahalu. Muutaman vuoden kuluttua Varvara sai pennun, jonka Elena antoi ystävälleen Irina Nemykinalle. Kissa sai nimekseen Chita. Pennun isä oli sinitabbyvalkoinen kotikissa. Chitasta tuli don sfinxien kantaäiti. Don Sfinxin karvattomuuden aiheuttaa dominoiva geeni, joka luonnollisesti on helpottanut kasvatustyötä huomattavasti.

Selvimmät erot don sfinxin ja toisen karvattoman kissarodun (Kanadan) sfinxin välillä ovat päässä ja vartalossa. Don sfinxillä on vankempi luusto ja lyhyemmät jalat. Myös niska on lyhyempi ja lihaksikkaampi. Vartalo on jykevä ja koko kissa vaikuttaa hyvin kompaktilta. Pää on kiilamainen, korvat ovat kapemmat, korkealle sijoittuneet ja pään linjaa jatkavat. Silmät ovat mantelinmuotoiset ja selkeästi vinossa asennossa. Sivulta katsottuna don sfinxin profiili muodostuu suorasta nenästä, jossa on pieni painauma. Otsa on litteä ja siinä on runsaasti pystysuoria ryppyjä. Vaikuttaa siltä, että don sfinxillä on enemmän ryppyjä.

Karvattomuuden asteita on 4: täysin karvaton, flock, velour ja brush. Standardin mukaan parhaimpana pidetään täysin karvatonta kissaa. Pään alueella ja niskassa on runsaasti ryppyjä. Flock —kissat näyttävät karvattomilta, mutta niillä on hentoa, lyhyttä nukkaa. Kun ihoa koskee, se tuntuu pehmeältä, ei kumimaiselta. Flock-muunnoksella voi olla päässä, jaloissa tai hännässä pidempää karvaa, samettimaista velouria tai karheaa brushia.Velour -kissojen vartaloa peittää laineikas rex-tyyppinen karva, joka häviää asteittain kissan kasvaessa 2kk -2v kuluessa. Kasvoissa, jaloissa ja hännässä saattaa olla jonkin verran karvaa. Turkki on 1-3mm pitkää ja tuntuu pehmeältä ja samettiselta. Brush -kissoilla on koko vartalon peittävä turkki, karva on normaalin pituista ja kiharaa, sekä tuntuu lähes teräsvillamaisen karhealta. Päässä, niskassa ja selässä voi olla paljaita kohtia. Brush-kissat on tarkoitettu ainoastaan kasvatukseen.

Don Sfinxit ovat viisaita ja omistajalleen omistautuvia, lämminluonteisia ja uteliaita kissoja. Varsinkin täysin karvattomien ja joskus velour-pentujen on huomattu kasvavan karvallisia sisaruksiaan hitaammin. Aikuisiässä ne kuitenkin ovat lähes samankokoisia. Kuten muutkin karvattomat kissat, don sfinxit ovat ehdottomasti sisäkissoja. Niiden ihoon voi helposti tulla naarmuja puiden ja pensaiden oksista ja muista terävistä esineistä. Kissojen iho on myös altis auringonpaisteelle ja palaa helposti. Nopeamman aineenvaihduntansa vuoksi ne tarvitsevat runsaasti ruokaa.

Muiden karvattomien lailla don sfinxit viihtyvät lämpimässä ja vedottomassa tilassa ja nukkuvat usein omistajiensa sängyssä peitteiden alla. ”Turkinhoitoon” kuuluu peseminen usein lämpimällä vedellä ja sen jälkeen kuivaus. Korvat tulee pitää puhtaina ja kynnet leikattuina.

Suomen rex-kissayhdistys ry

 

German rex

German rex on kiharakarvaroduista vanhin. German rexejä on maailmassa jäljellä muutamia kymmeniä. Saksassa, Sveitsissä ja Suomessa sekä mahdollisesti joitakin entisen itäblokin alueella.
Ainoaa tällä hetkellä puhtaasti aitoa eurooppalaista rex-kissarotua uhkaa sukupuutto.

Ensimmäinen valokuvattu german rex, kolli Munk, oli syntynyt 1930 tai 1931 Königsbergissä Itä-Preussissa eli nykyisen Kaliningradin alueella, mistä ainakin yksi yksilö vietiin Berliiniin
Hufelandin sairaalan alueelle 1940-luvun lopulla. Sairaalassa työskentelevä tohtori Rose Scheuer-Karpin innostui kasvattamaan german rexejä 1950-luvun alussa juuri tällä Königsbergistä
tuodulla kaikkien nykyisten german rexien kantaäidillä Lämmchenillä, joka oli kulkenut useita vuosia vapaasti ulkona. Mutta Lämmchen ei suinkaan ollut ainoa sattumalta löydetty kiharakarvakissa Saksassa.
Scheuer-Karpin haki hiilikauppiaaltaan mustan Schnurzelin, ja musta-valkoinen Preuss eli Puschin syntyi 1960 Länsi-Saksassa lähellä Kölniä. Kaikki nämä kolme kissaa ovat nykyisten german rexien taustalla.

Rotu viehätti kovasti siihen tutustuneita, mutta sen kasvatus jäi vähäiseksi. Muutamia yksilöitä vietiin USAhan, Ranskaan ja Englantiin, joissa ne lopulta päätyivät cornish rexin kasvatukseen.
Rodun peruskanta jäi kuitenkin Itä-Saksaan rautaesiripun taakse. Saksojen yhdistyttyä tuli mahdolliseksi koota rodun rippeet, joita löytyi myös Sveitsistä. Suomeen ensimmäiset german rexit saapuivat 2001.

German rex on keskikokoinen kissa, jolla on keskipitkä, vankka ja lihaksikas vartalo. Selkä on suora hartioista hännän tyveen. Häntä on keskipitkä ja pyöreäkärkinen.
Pää on pyöreähkö, korvien väli leveä, posket voimakkaasti kehittyneet, ja nenänvarressa on selvä painauma. Korvat ovat tyvestään leveät, pyöreäkärkiset ja myös sisäpuolelta hienon karvan peitossa.
Silmät ovat etäällä toisistaan. Turkki tekee german rexistä rexin. Se on paksu, satiininpehmeä, kihara tai laineikas ja se saa olla minkä värinen tai kuvioinen tahansa.
German rex on seuranhaluinen, rakastava ja reipas kissa.

Saksassa on nykyään muutama german rexin kasvattaja, Sveitsissä kaksi. Kaikki kuitenkin tekevät yhteistyötä yhteisen päämäärän saavuttamiseksi, mutta riittääkö voimat, annetaanko rodun elvyttämiselle mahdollisuus?

Tällä hetkellä Suomessa ei ole tiedettävästi yhtään german rex -kasvattajaa, mutta muutamia yksilöitä löytyy sieltä täältä yksittäisiltä omistajilta.

Suomen Rex-kissayhdistys ry
Rex-kissa ystävät ry

 

Itämainen lyhytkarva

Itämainen lyhytkarva on rotu, joka kehitettiin risteyttämällä siamilainen ja kotikissa. Siamilaisesta sen erottaa vain turkin ja silmien väri. Itämainen lyhytkarva kissa on kokovärinen kissa ja sen silmät ovat smaragdin vihreät. Ensimmäinen itämainen rekisteröitiin Suomessa 1977.

Tyypiltään, turkin laadultaan ja luonteeltaan itämainen lyhytkarva ei poikkea siamilaisesta. Turkki on lyhyt, vartalonmyötäinen ja silkkinen. Tyypiltään se on elegantti, lihaksikas ja siro, kuten siamilaistakin sitä voi luonnehtia kissamaailman vinttikoiraksi.

Pää on kiilamainen, profiili suora ja päälaki kupera. Korvat ovat suuret, avoimet ja alhaalle sijoittuneet, silmät itämaisen vinot ja kirkkaan smaragdin vihreät. Hyväksyttyjä värimuunnoksia on 140, joista kaikkia ei löydy Suomesta. Lyhyesti värit voisi ryhmitellä seuraavasti; yksiväriset, kilpikonnat, savut, kuviolliset, valkolaikut ja kuviolliset hopeat. Uusimpia tulokkaita meillä Suomessa ovat kaneli, mustasavu ja hopeatäplikäs. Kuviollisia itämaisia lyhytkarvoja ovat klassiset tabbyt, täplikkäät, tiikerit ja ticked tabbyt. Luonteeltaan itämainen lyhytkarva on kuin siamilainen seurallinen, vilkas ja ihmisrakas – se osallistuu kaikkiin perheen toimintoihin täysin rinnoin.

Siam-Orient Kissayhdistys

 

Itämainen pitkäkarva

olh_1Lumoavasta, silkkiturkkisesta itämaisesta pitkäkarvasta käytettiin aiemmin Suomessa nimitystä javaneesi. Rotu tunnetaan myös muilla nimillä; mandarine (Hollanti) ja angora (Englanti).
Suomeen ensimmäiset itämaiset pitkäkarvat tulivat syksyllä 1990.

Tyypiltään itämainen pitkäkarvakin on siro, pitkänmallinen kissa. Itse asiassa itämaisen pitkäkarvan rotumääritys vastaa balineesin rotumääritystä kaikilta muilta osin paitsi värien kohdalla.
Balineesin sinisten silmien sijaan itämaisella pitkäkarvalla silmien väri on syvän vihreä kauneimmillaan. Silmien värin kehitys voi kestää vuosiakin.
Itämaisen pitkäkarvan silmien tulee olla balineesin silmien tavoin mantelin muotoiset ja hieman vinosti sijoittuneet, jolloin ne antavat kissalle sen itämaisen ilmeen.
Itämaiselle pitkäkarvalle on hyväksytty pitkälle yli sata eri väriä, viimeisten joukossa täysvalkoinen. Myös tähän rotuun on hyväksytty ns. odd eyed- eli eripariväriset (sininen ja vihreä) silmät omaavat kissat.

Yksiväristen ohella yleisimpiä ovat täplikkäät itämaiset pitkäkarvat. Sallittuja ovat myös tabby-, tiikeri-, hopea-, savu-, valkolaikku- ja kilpikonnaväritteiset. Myös itämainen pitkäkarva on luonteeltaan vilkas ja seurallinen.
Se rakastaa huomiota ja kaipaa virikkeitä. Itämaiset pitkäkarvat ovat itämaisten kissojen tapaan varsin usein myös puheliaita ja niiden ääni voi joskus olla yllättävänkin kova, naarailla varsinkin kiiman aikoina.

Turkki harvoin kaipaa muuta erityistä hoitoa kuin harjausta silloin tällöin. Toisinaan varsinkin leikkaamattomilla kolleilla hännän juuri saattaa rasvoittua, puhutaan ns. ”rasvahännästä”.
Siinä tapauksessa hännän voi pestä esimerkiksi astianpesuaineella, joka irrottaa rasvaa. Huolellinen huuhtelu on tärkeää. Useimmiten kissat rakastavat harjaamista tai kampaamista ja nauttivat samalla saamastaan huomiosta.

Itämaiset haluavat usein osallistua kodin askareisiin perheenjäsenenä. Seurallisina eläiminä monet itämaiset kissat kaipaavat kumppaneita ja hakeutuvat mielellään laumansa muiden jäsenten tai omistajien seuraan leikkimään, nukkumaan, syliin ja silitettäväksi. Ne sopivat perheeseen ja omistajalle, joka jaksaa ja haluaa seurustella lemmikkinsä kanssa päivittäin ja jakaa sen kanssa aivan kaiken.

BAJAVA
Siam-Orient Kissayhdistys

 

Japanin bobtail

kuva © Marita Kienanen

Japanin bobtail on Japanin oma kansallisrotu. Jo yli tuhat vuotta vanhoissa puupiirroksissa se esiintyy nykyisessä muodossaan. Vuonna 1968 japanin bobtail esiteltiin Pohjois-Amerikassa ensi kerran. Standardi vakiintui vuonna 1970. Nykyisin rotu on hyvin suosittu USA:ssa. Myös Euroopassa on joitakin kasvattajia. FiFe hyväksyi rodun v. 1989, ja sen suosio lienee taattu myös Suomessa.

Japanin bobtail antaa vaikutelman keskikokoisesta, puhdaslinjaisesta kissasta, joka on lihaksikas mutta mielummin hoikka kuin massiivinen. Silmien ainutlaatuinen sijainti yhdessä korkeiden poskipäiden kanssa antaa kissalle tunnusomaisen japanilaisen leiman. Korvat ovat suuret, pystyt ja ilmeikkäät. Kissan turkki on lyhyehkö, silkkinen ja vailla huomattavaa pohjaturkkia. Jalat ovat pitkät, hoikat ja korkeat, mutta eivät hontelot. Takajalat ovat etujalkoja hieman korkeammat. Kissan häntä on lyhyt, korkeintaan 10-12 cm pitkä, ja se muodostuu useammasta mutkasta. Hännän erikoisen muodon aiheuttaa perinnöllinen resessiivinen tekijä.

Bobtail-kasvatuksessa ei saisi koskaan käyttää mitään muuta rotua! Rodulla on useita värimuunnoksia, mutta suosituin on ns. MI-KE (puna-musta-valkea). Naamioväritys ja abessiinialaisväritys (ticking) ovat kiellettyjä.

Luonteeltaan bobtail on herttainen kissa. Se on hiljainen ääneltään ja sopeutuu hienosti perheenjäseneksi. Paras ratkaisu on pitää kahta tällaista kissa, mutta rotu sopeutuu hienosti myös muiden rotujen seuraan. Perheen ainoana kissana bobtail vaatii paljon huomiota ja hellyyttä, mutta palkitsee kaiken vaivannäön suurella rakkaudella. Bobtail-emot ovat hyviä äitejä. Ne saavat keskimäärin neljä-viisi pentua, mutta seitsemänkään pennun pentueet eivät ole harvinaisia.

 

Peterbald

1.1.2007 kategoriaan 4 toivotettiin tervetulleeksi uusi rotu, karvaton Peterbald, joka kantarotunsa Don Sphinxin (kat 3) kanssa sai alustavan hyväksynnän FIFessä. Peterbaldien täysi hyväksyntä astui voimaan 1.1.2012.

Rodun kantapennut iz Murino-kissalassa syntyivät Pietarissa tammikuussa 1994. Pentujen vanhemmat olivat Don Sphynx —kolli Afinogen Myth ja itämainen lyhytkarvanaaras Radma von Jagerhov.

Peterbaldien karvattomuuden aste vaihtelee perimästä riippuen täysin karvattomista yksilöistä flock- ja brush-variaatioihin. Kasvatuksen päämääränä ovat täysin karvattomat yksilöt, joiden iho tuntuu lämpimän kumimaiselta. Peterbald-kasvatuksessa syntyy myös suoraturkkisia pentuja, jotka rekisteröidään karvanlaadun mukaan.

Standardin mukainen Peterbald on keskikokoinen, elegantti, lihaksikas ja pitkälinjainen kissa. Kaikki värit ovat sallittuja ja kissat jakautuvat viiteen väriryhmään.

Peterbaldeilla on ”peruskissaa” nopeampi aineenvaihdunta, joten myös niiden ruumiinlämpö on tavallista korkeampi. Aineenvaihdunnan nopeudesta johtuen peterbaldit kuluttavat paljon energiaa, joten niiden ruuantarve on suurempi kuin kissoilla yleensä.

Karvattoman kissan hoitorutiineihin kuuluu pesu, jotta iho pysyisi kunnossa. Normaaliturkkisella kissalla talirauhasten erittämä rasva poistuu iholta karvojen kautta. ”Nakukissojen” iholta ylimääräinen rasva on omistajan poistettava tarpeen vaatiessa pesemällä, jotteivat rauhaset tukkeutuisi ja iho pysyisi terveenä. Toki kissa poistaa iholta itsekin rasvaa nuolemalla, mutta varsinkin leikkaamattomilla kissoilla hormonitoiminnan myötä talirauhasten eritys voi olla hyvinkin runsasta. Yleensä omistaja itse huomaa ja tuntee koska kissa olisi syytä pestä. On muistettava, että kissat ovat yksilöitä, joten toiset rasvoittuvat enemmän kuin toiset. Kun kissa totutetaan pesuun jo pentuna, sujuu kylpyhetki nopeasti. Ja karvaton kissahan on nopeasti kuivattu.

Myös korvien ja kynnenalusten puhdistukseen tulee kiinnittää Peterbaldeilla erityistä huomiota. Joskus kissat hoitavat nämä itse, putsaavat toistensa korvat ja jyrsivät kynsistä lian pois, mutta päivittäinen tarkistus ei ole pahitteeksi.

Peterbaldit viihtyvät auringonpaisteessa ja rakastavat lämpöä, mutta on muistettava, että turkiton iho on jonkin verran herkempi auringonpolttamille.

Luonteeltaan Peterbaldit ovat kategorian 4 rotujen mukaisesti seurallisia, aktiivisia ja uteliaita. Kasvatukseen ennakkoon haetulla erikoisluvalla  peterbaldien kanssa sallittuja roturisteytyksiä ovat d roturyhmään kuuluvat  BAL/OLH/OSH/SIA.

Ensimmäinen Peterbald Kissaliittoon rekisteröitiin vuonna 2003.

 
 

Sfinx

Sfinx on mutaationa syntynyt karvaton kissarotu, joka sai alkunsa Kanadassa 1960 luvulla.

Sfinx on keskikokoinen, lihaksikas kissa. Pää on kiilamainen, hieman leveyttään pidempi. Nenävarressa pitäisi olla pieni tai keskikokoinen painauma. Korvat ovat suuret, pystyt, avoimet ja tyvestään leveät.

Silmät ovat sitruunan muotoiset, suuret ja hieman vinossa korvan ulkoreunaan nähden. Sfinxillä on pitkät, hoikat, selvästi erottuvat varpaat. Polkuanturat ovat paksummat kuin muilla roduilla. Vaikuttaa siltä kuin kissa kävelisi “ilmatyynyillä”. Häntä on ohut ja piiskamainen. Karvatupsu hännän päässä sallitaan. Sfinx näyttää täysin karvattomalta, mutta iho on hennon untuvan peittämä ja säämiskämäisen pehmeä. Näkyvät ihopoimut ovat toivottavia etenkin päässä. Kaikki värit ja kuviot ovat sallittuja.

Sfinxin luonnetta kuvataan kissan, koiran, apinan ja lapsen risteytykseksi ja se pitää täysin paikkansa! Sfinx on hyvin seurallinen, utelias ja vilkas kissa ja osallistuu mielellään kotiaskareisiin, mieluiten olkapäälläsi kieppuen. Sfinxit tulevat hyvin toimeen muiden eläinten kanssa, jos vain toinen osapuoli on suvaitsevainen.

Vaikka sfinx on karvaton, se tarvitsee ihonhoitoa. Kissa pestään säännöllisesti, koska sen iholta erittyvä rasva ei imeydy turkkiin. Pesu onnistuu nopeasti ja helposti, kun pennut totutetaan pienestä pitäen veteen. Karvatonkaan kissa ei välttämättä sovellu allergikolle. Allergiaa aiheuttavat kissan hilse ja sylki. Koska sfinxiä kuitenkin pestään säännöllisesti, eikä karvanlähtöä ole, saattaa allerginen henkilö pärjätä sfinxin kanssa tavallista kissaa paremmin.

Suomen rex-kissayhdistys
Sfinxit ry

 

Siamilainen

Siamilainen on ikivanha itämainen kissarotu. Rodun jälkiä on pystytty seuraamaan 1600-luvun Siamiin (nyk. Thaimaa) asti, missä tätä erikoisennäköistä naamiokissaa pidettiin suuressa arvossa. 1800-luvun loppupuolella siamilaiset löysivät tiensä Englantiin ja levisivät pian sieltä ympäri maailmaa. Tällä hetkellä Suomessakin on elinvoimainen siamilaiskanta, jonka perustan muodostavat Ruotsista, Englannista, USA:sta ja Australiasta tuotetut kissat.

Siamilainen on naamiokissa, mikä tarkoittaa sitä, että kissat kasvot, korvat, jalat ja häntä ovat tummempaa värisävyä kuin vartalo. Neljän alkuperäisen naamiovärin (ruskea, sininen, suklaa ja lila) lisäksi on kehitelty useita muita värivaihtoehtoja kuten tabbynaamiot, kilpikonnanaamiot sekä kilpikonnatabbynaamiot. Olipa naamioväri mikä tahansa, siamilaisen silmät ovat aina hätkähdyttävän safiirinsiniset.

Siamilaiskissa on äärimmäisen hoikka ja elegantti, pitkävartaloinen ja korkeajalkainen. Sillä on pitkä kapea kiilamainen pää, suuret lepakkomaiset korvat, vinot itämaiset silmät ja piiskamainen häntä. Turkki on lyhyt, ohut ja silkinpehmeä.

Luonteeltaan siamilainen on vilkas ja leikkisä. Se haluaa olla mukana kaikissa kodin puuhissa ja mieluiten keskipisteenä. Siamilaiskissa kiintyy ihmiseensä ja osoittaa avoimesti hellät tunteensa. Se on todellinen sylikissa, joka viettää yönsä mieluiten omistajansa kainalossa peiton alla.

Siam-Orient Kissayhdistys

 

Somali

Somali_1Somali_2

Somalikasvatus alkoi Pohjois-Amerikassa ja Australiassa 1960-luvulla, kun abessinialaiskasvattajat kiinnostuivat abypentueisiin sillon tällöin syntyneistä pitkäkarvaisista pennuista.

Somali on abessinialaiskissan pitkäkarvamuunnos. Resessiivinen pitkäkarvageeni on tutkimusten mukaan tullut abessinialaisrotuun Englannissa jo 1930-40 luvuilla, jolloin oli puutetta abyuroksista ja kasvatustyössä turvauduttiin  muihin rotuihin. Sekä amerikkalaiset että australialaiset somalit polveutuvat englantilaisista abessinialaisista.>

Suomeen ensimmäinen somalikissa Josinia Musayid tuotiin keväällä 1983 Australiasta. Helmikuussa 1984 syntyi ensimmäinen somalipentue. Somalikissalla on usein suuria pentueita (5-7, jopa 9 pentua), mikä osaltaan vaikutti rodun nopeaan kasvuun.

Somalikissan standardi on sama kuin abessinialaisen lukuun ottamatta turkkia. Somalikissan turkki on puolipitkä, erittäin hienolaatuinen ja pehmeä. Pitkä ja tuuhea “ketunhäntä” tekee somalikissasta erittäin näyttävän näköisen.
Hyväksytyt värit ovat samat kuin abessinialaisella.

Luonteeltaan somalikissa ei mainittavammin eroa abysta. Se on nopea, ketterä ja kiipeilee mielellään. Sekä abyt että somalit ovat erittäin älykkäitä, joten ovien ja ikkunoiden avaaminen saattaa onnistua yllättävän helposti.
Somalissa on mieleenpainuvaa sen luottamus ja kiintymys ihmisiin. Somaleissa on samaa uteliaisuutta kuin abyissa ja ne ovat aina valmiita osallistumaan uusiin puuhiin.

SOMo som_1som_2som_3

ABYS

 

Thai

Yli 700 vuotta sitten Thaimaassa tunnettiin hyvin arvostettu ja palvottu kissarotu, jonka nimi oli Wichianmat.  Britit toivat 1800-luvun loppupuolella näitä kissoja Eurooppaan, ja kissat herättivät suurta huomiota ja kiinnostusta. Ne olivat sinisilmäisiä, vaalearunkoisia, ja niillä oli tumma väritys korvissa, päässä, hännässä ja jaloissa. Näitä kissoja kasvatettiin ja näyttelytettiin, ja niitä sanottiin siamilaisiksi.

1950-luvulla jotkut kasvattajat halusivat jalostaa kissojaan enemmän alkuperäisen thaimaalaisen Witchianmat kissan suuntaan, ja rupesivat sanomaan kissojaan vanhanajan siamilaiseksi. Pelkästään vanhanajan siamilaisen kasvattamiseen suuntautuneita kasvattajia ja kerhoja syntyi Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin laajemmin 1980-luvulla. Varhain 1990-luvulla Saksalainen Anneliese Hackmann esitteli näyttelyissä siamilaisen kissan, jolla oli kaikki klassisen vahanajan siamilaisen tunnusmerkit, ja hän käytti ensimmäisen kerran virallisesti kissarodusta nimitystä “Thai”

Tässä vaiheessa ruvettiin myös hakemaan kasvatuskissoja suoraan Thaimaasta alkuperäisen geenipoolin vahvistamiseksi. Thai on naamiokissa, eli sen pää, korvat, häntä ja jalat ovat vartaloa tummemmat. Kissan naamiokuviointi voi olla point, tabby, kilpikonna ja tabbykilpikonna. Naamion väri on ruskea, sininen, suklaa, liila, punainen ja creme. Turkki on vaalea, lyhyt ja tiivis, sekä helppohoitoinen. Thai kissan tunnistaa naamion kuvioinnista, lyhyestä turkista, sinisistä silmistä, ja sillä on pyöreämpi pää kuin siamilaisella. Thai kissalla kaiken pitää olla sopusuhtaista.

Luonteeltaan Thai kissa on hyvin sosiaalinen, älykäs, utelias, ja aktiivinen kissa, joka haluaa olla mukana auttamassa kaikessa, mitä sen omistaja haluaa tehdä. Thai kissa on yleensä hiljainen kissa. Thai kissa sopii ihmiselle, joka haluaa läheisen suhteen kissaansa. Thai kissa kiintyy voimakkaasti omistajaansa ja osoittaa sen myös avoimesti.

 

Venäjänsininen

rus_1Venäjänsininen kissa kuuluu niin sanottujen alkuperäisrotujen pieneen joukkoon. FIFessä venäjänsininen on ollut hyväksytty rotu alusta asti eli vuodesta 1949.  Pohjoismaissa kasvatus alkoi Tanskassa 1940-luvulla, josta rotu levisi Ruotsin kautta Suomeen. Ensimmäiset pentueet rekisteröitiin Suomessa 1960-luvulla, mutta varsinainen kasvatus alkoi vasta 1980-luvulla.  Seuraavalla vuosikymmenellä rodun suosio kasvoi merkittävästi. Nykyisin venäjänsinisiä syntyy Suomessa noin 100–150 pentua vuosittain, ja vuonna 2015 rotu oli 10. rekisteröidyin Kissaliitossa.

Venäjänsininen on ulkonäöltään elegantti, esteettinen ja tasapainoinen kissa. Lihasten liikkeet ja kissan taiturimainen notkeus näkyvät hyvin lyhyen turkin läpi. Venäjänsinisen vartalo on pitkä ja hoikahko. Pitkät jalat ja kärkeä kohti kapeneva häntä täydentävät eleganttia vaikutelmaa.

Kissamaailman kauneimpiin kuuluvien silmien tulee olla suuret, mantelin muotoiset, eloisan vihreät ja ilmeikkäät. Kiilamaisen, kaunismuotoisen pään kruunaavat suuret, avoimet korvat. Profiili on suora ja silmien yläpuolella on selkeästi havaittava kulma.

Venäjänsinisen lyhyt turkki on helppohoitoinen. Silkinpehmeä turkki on kaksinkertainen, eli aluskarvat ovat yhtä pitkät kuin päällyskarvat. Hopeahohtoisen turkin tulisi olla väriltään keskisininen. Eloisan hopeanhohteen turkille antaa niin sanottu silver sheen eli päällyskarvojen ohuet kärjet, jonne värijyväset eivät mahdu.

Venäjänsininen on keskikokoinen kissarotu. Urokset painavat keskimäärin 4–5 kiloa ja naaraat 2,5–4 kiloa. Venäjänsinisten keskimääräinen pentuekoko on 2–4 pentua, mutta pentumäärä voi vaihdella 1–8 pentuun.

Venäjänsiniset ovat yleisesti melko terve rotu ja elävät helposti yli 18-vuotiaiksi. Pinnalla olevia terveysongelmia ovat nyt epilepsia, nukleaarinen kaihi (erilainen kuin muilla roduilla esiintyvä kaihi) ja munuaisongelmat, mutta niitä esiintyy tuoreimpien tutkimusten mukaan vain muutamalla prosentilla. Mihinkään näistä ei ole olemassa dna-testejä, mutta dna-näytteitä on kerätty sekä epilepsian että kaihin tutkimusta varten.

Luonteeltaan venäjänsininen on valpas, älykäs, sosiaalinen ja omanarvontuntoinen, erittäin kissamainen kissa. Venäjänsininen haluaa olla läsnä vaatimatta kuitenkaan jatkuvaa huomiota. Se on koko ajan tietoinen siitä, mitä teet kulloinkin tai mitä kotona tapahtuu – valppaat vihreät silmät seuraavat joka askeltasi.

Venäjänsiniset ovat vilkkaita ja seurallisia vielä iäkkäinäkin. Ne eivät kuitenkaan yleensä sähellä kaikessa mukana, vaan keksivät mielikuvituksellisia leikkejä yksinkin tai ottavat vartiopaikassaan ansaitun lepohetken. Venäjänsiniset pitävät korkeista paikoista, ja niillä on erinomainen ponnistuskyky. Ylhäältä on turvallista ja helppoa seurata kodin tapahtumia. Rodunomaisesta nopeudestaan ja eloisuudestaan huolimatta venäjänsiniset ovat erittäin taidokkaita liikkeissään, ja pääsääntöisesti ne osaavat välttää esineiden pudottelua myös ahtaissa paikoissa.

Venäjänsininen sopii yhtä hyvin lasten, koirien kuin rauhallisen ihmisenkin ystäväksi. Lajikumppanit ovat mieleisiä kavereita: yhdessä juostaan ja painitaan innolla. Leikkituokioiden jälkeen venäjänsininen usein vaalii omaa rauhaisaa tilaansa, johon se vetäytyy lepäilemään.

Omistajalleen venäjänsininen on ehdottoman uskollinen. Se tietää aina, kenen kissa se on. Venäjänsininen osoittaa kiintymyksensä kissojen tapaan: tulemalla kainaloon tai syliin, ja olkapäällä puskien ja kehräten. Vieraisiin venäjänsininen saattaa aluksi suhtautua varauksella. Tämän ylpeähkön ja oman arvonsa tuntevan kissan ystävyys on ansaittava. Ennemmin tai myöhemmin kissamainen uteliaisuus kuitenkin voittaa ja tutustuminen vieraisiin alkaa.

rus_2 rus_3 rus_6 rus_4 rus_5

Suomen Venäjänsiniset