Kategoria 3 rodut:
Bengali
kuva © Marita Kienanen
Kissaeläimet luokitellaan seuraaviin sukuihin:
- Acinonyx (johon kuuluu vain gepardi),
- Panthera (leijona, tiikeri, leopardi)
- Felis (kotikissa, leopardikissa, aasiankultakissa, oselotti, margay, ilves, caracal, vuorileijona, jaguarundi, pampakissa, andienvuorikissa, palla’s cat, clouded leopard, marmorikissa, servaali, kalastajakissa, flat-headed cat)
HUOM! Joidenkin eläintieteilijöiden mukaan on vielä lisäksi 16 muuta kissaa, jotka kuuluvat tähän sukuun
Kun siis Felis-sukuun kuuluva Aasian leopardikissa ja samaan sukuun kuuluva kesykissa lahjoittivat parhaat ominaisuutensa yhteisille jälkeläisilleen syntyi ihastuttavan kaunis leopardimainen BENGALI.
Ensimmäisen muistiinmerkityn kesykissan ja Aasianleopardikissan risteytyksen aikaansai Jean Sugden Mill Arizonassa USA’ssa 1965. 80-luvun alussa bengalin tyyppi oli vakiintunut ja muutamien bengalinkasvattajien työn tuloksena bengali rekisteröitiin TICA’an (The International Cat Association) 1984. 1990 bengali sai sertioikeudet TICA’ssa.
Miksi tämä rotu on erityisen tervetullut?
Pienten luonnonvaraisten kissaeläinten ja kesykissojen risteytyksiä on tiedetty olleen jo 1800-luvulla. Geneettisesti Aasian leopardikissa ja kesykissa ovat hyvin lähellä toisiaan ja siksi tällainen luonnollinen risteytyminen on mahdollista. Tästä tulemmekin asiaan, joka oli alunperin bengalirodun syntymisen taustalla. Eli nykyisin jo liian suppean kesykissojen geenipohjan laajentaminen. Yksi tärkeimmistä päämääristä tällaisen hybridin kasvattamisessa ja kehittämisessä omaksi rodukseen oli nykyisen kesykissan perimän parantaminen.
Bengalista yleensä
Bengalin olemus on silmiinpistävän valpas. Sen lihakset erottuvat selvästi sen liikkuessa. Se on kuin pantteri pienoiskoossa, ja siten silmiähivelevän kaunis. Sen vartalon tulisi olla pitkä. Pään pitää olla kapea ja pieni vartaloon nähden. Viiksityynyjen täytyisi erottua selvästi. Pään tulee siis muistuttaa leopardin päätä. Korvat eivät saa olla liian suuret ja niiden päiden tulisi olla pyöreät. Ohutta häntäänsä se kantaa matalalla. Sen takajalat ovat hieman etujalkoja pitemmät. Bengalin vatsanalunen on aina täplikäs ja vaaleampi kuin muu väritys riippumatta siitä, onko kissa marmori- vai klassisesti kuvioitu. Samoin tassunpohjien ja hännänpään tulee olla aina ehdottomasti tummat, lähes mustat. Vesi herättää bengalissa erityisiä intohimoja. Yleensä se rakastaa vettä, joskus bengalit voivat tulla ihmisen kanssa vaikka suihkuun tai ammeeseen kylpemään.
Bengali on luonteeltaan rakastava, älykäs ja leikkisä kissa, joka kehrää mielellään omistajansa sylissä, mikäli sitä jaksaa sylissä pitää, painaahan bengaliuros joskus jopa 10 kg. Tämä pieni lempeä leopardi voi rakkauden puuskassaan puskea ja suukotella kasvot hetkessä likomäriksi.
Bengalin turkki on erilainen
On olemassa kaksi peruskuviointia — täplikäs klassinen leopardi sekä marmori. Lisäksi bengalin täplät voivat olla ruusukemaiset, mikä tarkoittaa tummareunaista täplää, jossa on vaaleampi keskus. Tämä kuvioperimä on ainutlaatuinen, sillä se periytyy luonnonvaraisista kissoista, joten tätä piirrettä ei esiinny millään muulla kesykissarodulla. Sen vuoksi se onkin haluttu piirre.
Turkissa voi esiintyä myös aivan erityinen kimallus (glitter), aivan kuin kissan jokaisen karvan pää olisi kullalla silattu. Voi vain kuvitella upeaa pientä leopardia ruusukkeita turkissaan kultaisesti kimallellen. Kaikki bengalit eivät toki kimaltele eikä niillä välttämättä ole ruusukkeita turkissaan, mutta tämä klassinen täplikkyys voi olla aivan poikkeuksellisella tavalla kolmiomaista (nuolenpää) ja kauniin satunnaisesti sijoittunutta, jolloin kissa näyttää hyvin eksoottiselta pitkine vartaloineen. Täplät voivat olla suuria tai pieniä ja ne voivat olla monenmallisia, mikä tekee bengalista aina yksilöllisen näköisen. Mutta täplien tulisi olla aina horisontaalisesti tai sattumanvaraisesti sijoittuneet, eikä mielellään vertikaalisesti sijoittuneet. Tämä horisontaalisuus periytyy jälleen luonnonvaraisista kissoista. Samoin marmoroidun kuvioinnin tulisi ns. leijua horisontaalisesti.
Kasvokuvioinnissa tulee otsalla olla selkeä M-kuviointi ja tummien raitojen tulee jatkua niskaan. Viiksityynyt ovat vaaleat ja tämä vaaleus voi ulottua aina rintaan asti, missä vastaan tulevat usein rikotut poikittaisraidat. Huulet ja silmien sisäreunat ovat tummat.
Turkki on taljamaisen tiheä ja mielellään minkkimäinen. Pohjaväri vaihtelee norsunluunvalkoisesta aina tummaan mahonkiin. Turkin kontrasti on voimakas täplien erottuessa selvästi.
Brittiläinen lyhytkarva
Rotu on kehitetty Englannissa tavallisten kotikissojen valioyksilöistä 1880-luvulla. Alkuun tavallisin väri oli sininen ja vielä nykyisinkin monet uskovat, että British Blue on kissan ainoa oikea väri ja rotunimitys, mutta
aina on ollut olemassa muunkin värisiä brittejä.
Rodunomainen britti on pyöreämuotoinen, lyhytvartaloinen kissa. Kooltaan se on suurehko, ruumiinrakenne on lihaksikas ja massiivinen. Rintakehä on leveä, jalat lyhyet ja tanakat. Häntä on lyhyt ja paksu.
Britin pää on pyöreä ja posket paksut. Kaula on lyhyt. Silmät ovat suuret ja pyöreät, väriltään ne voivat olla oranssit (mieluiten kupariset), vihreät tai siniset — kissan väristä riippuen. Katse on avoimen ystävällinen.
Nenä on lyhyt ja leveä. Korvat ovat pyöreäkärkiset, pienet ja etäällä toisistaan. Aikuinen brittiuros painaa keskimäärin 6-8 kiloa ja aikuinen naaras keskimäärin 4-5 kiloa.
Britin turkki on helppohoitoinen; lyhyt ja tiheä (plyysimäinen), laadultaan pehmeähkö. Brittiläisiä löytyy useina eri värimuunnelmina. Hyväksyttyjä värejä ovat mm. valkoinen, sininen, musta, suklaa, lila, creme,
kilpikonna, punainen, hopea (mm. shaded silver) sekä naamiovärit (colourpoint). Brittiläisiä on tabby-, täplikäs- ja tiikerikuvioisina, sekä mm. sini-, musta- ja punavalkeina.
Britti on tasapainoinen ja rauhallinen kissa. Luonne on ystävällinen ja sopivan seurallinen. Brittiläinen sopeutuu hyvin elämään sisäkissana, mutta nauttii ulkoilmaelämästä milloin se on mahdollista.
Britti voi olla puhelias, muttei yleensä äänekäs.
Brittiläinen pitkäkarva
Brittiläinen pitkäkarva hyväksyttiin 1.1.2017.
Tyypiltään pitkäkarvaiset brittiläiset eivät erotu juurikaan lyhykarvaisista sisaruksistaan: ne ovat voimakasrakenteisia, pyöreitä, lihaksikkaita ja keskisuuria kissoja.
Ainoa iso ero on tietenkin karvanpituus.
Pitkäkarvaisella brittiläisellä kuuluu olla helppohoitoinen pitkä/keskipitkä turkki. Runsaampaa karvoitusta on korvissa, kaulassa, vatsan alueella, takapuolessa ja hännässä.
Pitkäkarvaisilla briteillä on samat värimuunnokset kuin lyhytkarvaisilla.
Burma
Burma on ensimmäinen ihmisen kehittelemä rotu. Amerikkalainen laivalääkäri Joseph Thomson toi v. 1930 Burmasta Wong Mau -nimisen ruskean, keltasilmäisen maatiaiskissan, nykyisten burmien kantaäidin. Tohtori kehitteli muutaman muun kasvattajan kanssa kasvatussuunnitelman, jossa käytettiin apuna ruskeanaamiosiamilaista.
Jo vuonna 1936 rotu hyväksyttiin USA:ssa, ja maailman valloittaminen alkoi heti. Toisen maailmansodan jälkeen burma otti tassuihinsa Englannin ja pian sen jälkeen astui maihin Euroopan mantereelle. Ruotsi oli vuorossa 1950-luvulla, ja Suomi tuli perässä 1960-luvulla.
Burma on keskikokoinen lihaksikas kissa – se painaa paljon enemmän kuin syliinottaja voisi arvata. Burmalla on kiiltävä, silkkinen vartaloa myötäilevä turkki. Burman päälle on ominaista lyhyt kuono, joka pehmeälinjaisesti yhtyy leveisiin poskiin. Päälaki on leveä ja sen tulisi olla pyöreähkö. Nenän ja otsan taitteessa tulisi olla selvä kulma eli stoppi. Keskikokoiset korvat ovat tyvestä leveät ja kärjistä hieman pyöristyneet. Yksi vaikuttavimmista tekijöistä burmassa ovat sen loistavat ja erityisen eloisat silmät. Niiden tulisi olla suuret ja etäälle sijoittuneet. Väreiksi hyväksytään kaikki keltaisen sävyt.
Burmia on kymmentä eri väriä; ruskea, sininen, suklaa, lila, punainen, creme, ruskea-, sini-, suklaa- ja lilakilpikonna.
Burma on silkkiturkkinen, kultasilmäinen hurmaaja ja miellyttävä seurakissa. Luonteeltaan burma on eloisa ja leikkisä vielä vanhanakin. Se on myös oppivainen ja älykäs sekä alati kiinnostunut uusista asioista. Burma tarvitsee perheeltään paljon aikaa ja seuranpitoa. Lähimmäisilleen burma osoittaa loputonta rakkauttaan, se sopii erinomaisesti sekä lapsiperheisiin, että elämään toisten eläinten kanssa. Kun sinulla on burma, et ole koskaan yksin!
Burmilla
Kuva © Alan Robinson
Kuten nimestäkin voi päätellä burmilla on burman ja chinchilla persialaisen risteytys. Vuonna 1981 paronitar Miranda von Kirchbergin chinchilla persialaisuros pääsi astumaan lilan burmanaaraan ja niiden neljästä vahinkopennusta alkoi burmillan kehitys. Muutamat kasvattajat Englannissa ja Tanskassa paneutuivat toden teolla burmillan jalostamiseen.
Burmilla on yksi uusimpia kissarotuja meillä Suomessa – FIFe hyväksyi rodun vuoden 1995 alussa. Ensimmäiset burmillat saapuivat Suomeen 1996 Tanskasta.
Burmilla on keskikokoinen kissa ja on burmaa pehmeämpi ruumiin rakenteeltaan.Otsa on pehmeästi pyöristynyt, silmät ovat suuret ja kaukana toisistaan ja kaikki vihreän sävyt on hyväksytty, korvat keskikokoiset tai isot. Jalat hoikat, mutta vahva luiset, tassut ovaalin muotoiset ja pienet.
Turkki on lyhyt, elastinen ja silkkinen. Turkin pohjaväri on hopea, jokainen karva on päästään värittynyt – värityksen määrä voi vaihdella. Burmillat arvostellaan kahdessa eri väriryhmässä. Ryhmä I: musta-, sininen-, suklaa-, lila- kaneli- ja beige shaded silver tai chinchilla. Ryhmä II: punainen-, creme-, kilpikonna-, sinikilpikonna-, suklaakilpikonna-, kanelikilpikonna- ja beigekilpikonna shaded silver tai chinchilla.
Luonteeltaan burmilla on vilkas, ihmisrakas, erittäin seurallinen ja puhelias.
Cymric
Cymric on hännättömyydestään tunnetun manxin pitempikarvainen sisarrotu. Cymricejä ja manxeja on ollut Irlannin, Skotlannin ja Walesin keskellä sijaitsevalla Man-saarella satoja vuosia.
Suomessa cymric hyväksyttiin viralliseksi roduksi vasta vuonna 2006. Maailmalla se oli hyväksytty jo aiemmin. Cymric on gaelinkielinen nimi Walesille.
Cymricejä syntyy hännättöminä, töpöhäntäisinä tai pitkähäntäisinä. Hännättömyyden aiheuttaa luonnon geenimutaatio. Jokainen rotunsa edustaja kantaa myös pitkähäntätekijää, ja näin ollen pentueessa
voi olla myös pitkähäntäisiä pentuja. Näyttelyissä hyväksytään hännättömät rumpy ja rumpy riser (CYM 51/52) sekä töpöhäntäinen stumpy (CYM 53). Pitkähäntäisillä cymriceillä ei ole sertioikeuksia näyttelyissä, mutta koska
nekin periyttävät hännättömyyttä, käytetään niitä jalostuksessa.
Cymric on rakenteeltaan vankka ja lihaksikas. Selkä on lyhyehkö, takamus pyöreä ja takajalat etujalkoja korkeammat. Pää on pyöreä ja korvat melko korkealle sijoittuneet.
Cymricin turkki saa olla minkä värinen ja kuvioinen tahansa. Turkki on puolipitkä, kaksinkertainen, laadultaan tiheä, silkkinen ja pehmeä. Se on myös helppohoitoinen, eikä takkuunnu helposti.
Kaksi cymriciä saa keskenään vain pitkäkarvaisia jälkeläisiä, kun taas sisarrotujen yhdistelmästä cymric+manx voi syntyä sekä lyhytkarvaisia manxeja, että pitkäkarvaisia cymricejä.
Cymricit ovat luonteeltaan seurallisia, osallistuvia ja sopeutuvaisia. Ne ovat älykkäitä ja rauhallisella tavalla aktiivisia. Sanotaan, että kun otat yhden cymricin, rakastut rotuun, etkä muuta kissaa enää haluakaan.
Egyptinmau
HISTORIA
Sana mau tarkoittaa Egyptissä kissaa. Ihmisen ensimmäisistä kissoista on paljon kuvia hautamaalauksissa ja papyruskääröissä ja muumioitakin on säilynyt nykypäivään asti. Muumioita tutkimalla on osoitettu, että mau on luultavasti kesyyntynyt täplikäs alalaji afrikkalaisesta villikissasta (Felix lybica). Sen arvellaan olevan kaikkien kesykissojemme esi-isä. Nykyinen mau muistuttaa hyvin paljon näitä ensimmäisiä kissojamme.
Egyptinmau on ainoa luonnostaan täplikäs kesykissarotumme.
Nykyiset maut ovat peräisin 1950-luvulla Egyptistä Italiaan ja edelleen USA:aan viedyistä kissoista. Geenipohjaa on pyritty laajentamaan Egyptistä myöhemmin tuoduilla kissoilla. CFA:ssa mau hyväksyttiin 1978 ja FIFé:ssä 1992.
Pohjois-Amerikassa rotu on yleisempi kuin Euroopassa, jossa kasvattajiakin on melko vähän. Varsinkin FIFé-kasvattajia on vain kourallinen ja siksi yhteistyö muissa järjestöissä kasvattavien kanssa on välttämätöntä.
Ensimmäinen mau tuotiin Suomeen 1990-luvulla, mutta ensimmäinen suomalainen maupentu syntyi kuitenkin vasta vuonna 2006.
LUONNE
Egyptinmau on aktiivinen ja atleettinen kissa. Se on nopea juoksemaan ja kiipeilee yleensä mielellään korkeisiin paikkoihin. Maun nopeutta edistävät nivusissa olevat ihopoimut, joiden ansiosta se voi ottaa pitkiä loikkia ja juosta erityisen nopeasti, jopa yli 40 km/h.
Luonnollisen kissamaista upean liikkumisen lisäksi ovat myös maun aistit ja vaistot. Moni mau on erityisen herkkä havainnoimaan erilaisia hajuja ja reagoimaan niihin tutulla huolestuneella ilmeellään.
Maun makuaisti näyttää myös olevan varsin herkkä. Karvaiset ja höyheniset lelut saavat tuntea nahoissaan mitä on joutua aidon Kissan kynsiin ja ulkotarhasta myyrän nappaaminen ei ole temppu eikä mikään.
Omaa kanansiipeä pitää jo pienen pennun mennä muristen syömään omaan nurkkaansa, kuin suurta saalista konsanaan.
Maut osallistuvat omistajiensa jokapäiväiseen elämään mielellään olematta kuitenkaan rasittavan tunkeilevia. Usein ne keksivät itselleen tekemistä myös oma-aloitteisesti. Monet maut viihtyvät olkapäällä tarkkailemassa tilanteita.
Maut ovat nokkelia keksimään keinoja päästäkseen päämääräänsä. Ne ovat eloisia ja leikkisiä, mutta eivät kuitenkaan ylivilkkaita. Myös päättäväisyyttä ja omaa tahtoa löytyy.
Maut viettävät mielellään aikaa omien ihmistensä läheisyydessä. Vieraisiin useimmat maut suhtautuvat rennon välinpitämättömästi, mutta eivät pelokkaasti tai arkaillen. Ne ovat sosiaalisia ja lempeitä olematta kuitenkaan takertuvia ja läheisriippuvaisia. Maussa on tasapainoisessa suhteessa itsenäisyyttä ja läheisyyttä, rauhallisuutta ja vauhtia. Hellyyspuuskan iskiessä ne tulevat mielellään syliin halimaan ja pussailemaan ja sen jälkeen nukkumaan.
Keskimäärin maut eivät ole erityisen kovaäänisiä, vaikka saattavatkin jutella melko paljon ja ilmeikkäästi. Moni maun omistaja on huomannut kissansa olevan kiinnostunut vedestä ja onpa oma-aloitteisia uimareitakin nähty.
Maut tulevat yleensä hyvin toimeen muiden lemmikkieläinten ja lasten kanssa. Ruokahalu niillä on useimmiten varsin hyvä ja monipuolinen ruoka maistuu.
ULKONÄKÖ
Egyptinmau on keskikokoinen lihaksikas kissa, joka on hieman korkeuttaan pidempi. Takajalat ovat etujalkoja hieman pidemmät ja näyttääkin kuin mau kävelisi varpaillaan. Tassut ovat sirot.
Häntä on keskipitkä ja kapenee kärkeä kohti. Kiilamaisen pään linjat ovat pehmeästi pyöristyneet, suoria linjoja ei ole. Profiilissa on kevyt painauma ja kuono levenee hieman tyveä kohti yhtyen kauniisti poskiin.
Vain aikuisilla kolleilla sallitaan voimakkaat posket. Keskikokoiset tai isot korvat ovat tyvestä avoimet ja jatkavat pään linjoja pystyasennossa. Korvien kärjissä voi olla pienet tupsut.
Keskikokoiset silmät ovat mantelinmuotoiset ja väriltään karviaismarjan vihreät. Nuorilla kissoilla sallitaan keltainen silmien väri 1,5 vuoden ikään saakka. Maun tulisi näyttää uteliaalta ja aktiiviselta kissalta ja sen ilme on usein huolestunut.
Egyptinmaulla on kolme hyväksyttyä väriä: hopeatäplikäs (MAU ns 24), ruskeatäplikäs (MAU n 24) sekä mustasavu (MAU ns). Ruskeatäplikkäästä käytetään usein myös nimitystä pronssitäplikäs.
Sen väri on lämpimän ruskea ja kuviot ovat mustat tai aivan tummanruskeat. Mustasavulla pitää olla näkyvissä täplikäs haamukuviointi, mikä erottaa sen muiden rotujen savumuunnoksista, joilla haamukuviot eivät ole toivottavia.
Maun täplät saavat olla vaihtelevan muotoisia ja erilaiset kummassakin kyljessä, mutta niiden pitää erottua selvästi pohjaväristä. Otsalla on tyypillinen M-kuvio, niin sanottu scarabee. Kaulassa on yksi tai useampia katkenneita kaulanauhoja. On toivottavaa, että kuvio etenee täpläjonona myös selkää pitkin.
Eurooppalainen
Eurooppalainen lyhytkarva on maanosamme alkuperäinen kissarotu, joka on erityisesti Keski- ja Pohjois-Euroopassa luonnonvalinnan avulla kehittynyt vankaksi ja terveeksi eläimeksi. Keski- ja Etelä-Euroopassa se on jo kauan sitten kulkukissana alkanut sekoittua ihmisen tuomiin ja kehittämiin muihin kissarotuihin. Puhtaimpana rotu on säilynyt Pohjois-Euroopassa, jossa maatiaiskissat ovat suureksi osaksi säilyneet sekoittumatta muihin rotuihin.
Kaikki maatiaiskissat eivät silti ilman muuta ole eurooppalaiskissoja. Eurooppalainen on rekisteröity rotukissa, jolla on oma kansainvälinen rotumääritelmä, jonka mukaan se arvostellaan näyttelyissä. Vain harvoin löytyy maatiais- tai kotikissa, joka täyttää rotumääritelmän niin hyvin, että se voidaan noviisiluokan kautta rekisteröidä rotukissaksi.
Vahvarakenteinen ja notkea kissa
Ulkonäöltään eurooppalainen on oikea peruskissa. Rodun jalostuksessa pyritään kehittämään tasapainoista, vahvarakenteista, notkeaa kissatyyppiä, joka on kooltaan keskikokoinen tai suuri, vankkarakenteinen tai lihaksikas. Sen pää on kookas ja pyöreähkö, mutta kuitenkin hiukan leveyttään pidempi ja etenkin urosten posket ovat pyöreät. Korvat ovat keskikokoiset ja hieman pyöristyneet, silmät pyöreät ja avoimet. Rinta on leveä ja kehittynyt, jalat vahvat ja tanakat, tassut pyöreät. Eurooppalaiskissan häntä on keskipitkä, tyvestä aika paksu ja hännänpää on pyöristynyt. Turkin pitää olla lyhyt, tiheä ja joustava. Eurooppalaiseen lyhytkarvakissaan ei saa olla sekoitettuna muita rotuja. Luonteeltaan eurooppalaiskissa on yleensä ihmisiin kiintyvä, seurallinen ja leikkisä, mutta ei ylivilkas. Eurooppalaiskissasta saa mukavan perheenjäsenen ja seuralaisen.
Luonnolliset värit ja kuviot
Rotumääritelmä hyväksyy nykyisin useita kymmeniä eurooppalaisvärejä, joskin aktiivisesti kasvatetaan noin 10-15 värimuunnosta. Kuviollisia eurooppalaisia ovat tabbyt, tiikerikuvioiset ja täplikkäät. Näiden kuviovarianttien värimuunnoksia ovat mm. hopea, ruskea, punainen ja sininen. Rotumääritelmän mukaan kuviokissassa ei saa olla lainkaan valkoista esim. kaulassa, rinnassa tai tassuissa. Yksivärisistä eurooppalaisista yleisimpiä ovat mustat, valkoiset ja siniset joita puheessa kutsutaan harmaiksi. Punaisen- ja mustankirjavaa kissaa nimitetään kilpikonnanväriseksi. Jos tällaisessa kissassa on kolmantena värinä valkoinen, se on valkokirjokilpikonna. Savunvärisillä kissoilla alusturkki on hopean vaalea, mutta karvojen kärjet tummat; mustat (mustasavu) tai siniset (sinisavu). Kaikki rotumääritelmän mukaiset eurooppalaisvärit ovat rodulla luonnostaan esiintyviä värejä, eivät ihmisen jalostamalla aikaansaamia. Suunnitelmallisella kasvatustyöllä pyritään myös aina parantamaan olemassa olevia värimuunnoksia.
Suomen Eurooppalaiskissarengas ry
Kartusiaani
Kartusiaanin tarkkaa alkuperää ei tiedetä. Yksi tarina kertoo, että munkit toivat ne Ranskaan jostain eteläisestä Afrikasta, toinen että, munkit kehittivät rodun Grande Chartreusen luostarissa. Kaikki tarinat näyttävät kuitenkin liittyvän luostareihin. Vakavaa kasvatusta tuskin oli ennen 1920-lukua, jolloin kartusiaani oli jo melkein hävinnyt. Tuolloin kaksi ranskalaista naista aloittivat kasvatusohjelman, joka pelasti kartusiaanin. 1980-luvun alku oli uusi käännekohta kartusiaanille. Brittiläinen lyhytkarva erotettiin omaksi rodukseen (aikaisemmin se oli arvosteltu yhdessä eurooppalaisten kanssa) ja kaikki kolme rotua saivat uuden standardin. Tällä hetkellä kartusiaaneja löytyy eniten rodun kotimaasta Ranskasta ja Italiasta.
Usein kuulee sanottavan, että kartusiaani on sama kuin sininen brittiläinen lyhytkarva, tämä ei kuitenkaan pidä paikkansa, se sijoittuu tyypiltään venäjän sinisen ja britin väliin. Kartusiaani on kooltaan keskikokoinen tai suuri. Pää on leveä ja kallo korvien välistä litteä, nenä leveä ja suora, korvat keskikokoiset ja korkealle sijoittuneet. Silmät ovat suuret ja avoimet, eivät liian pyöreät.
Kartusiaanin turkki kiiltävä, villava juuresta ja kaksinkertainen. Värissä kaikki sinisen vivahteet hyväksytty, vaalean siniharmaa on kuitenkin ihanteellisin. Turkin värin toivotaan olevan mahdollisimman tasainen. Silmien värin tulee olla syvän keltaisesta syvään kupariin, vihreän vivahde tai liian haaleat silmät ovat virhe.
Kartusiaani on suhteellisen rauhallinen, ystävällinen ja seurallinen rotu.
Korat
Korat on ikivanha kissarotu Thaimaasta. Kotimaassaan sen on uskottu tuovan onnea ja menestystä omistajalleen. Koratilla on hyvin ystävällinen ja ihmisrakas luonne ja se on kärsivällinen myös lasten kanssa. Korat on myös hyvin älykäs kissa. Se on utelias ja aina kiinnostunut tapahtumista ympärillään. Omistajaansa korat usein viihdyttää hauskoilla tempauksillaan. Se haluaa aina olla omistajansa lähellä ja nukkuu hyvin mielellään sängyssä usein peiton allakin. Koratin huomiotaherättävimmät ominaisuudet ovat sen suuret loistavan vihreät silmät ja hopeanhohtoinen siniharmaa turkki. Turkki on yksinkertainen ja hyvin lyhyt, joten sen hoito on helppoa. Karvan lähtö on vähäistä.
Korat on hopeansininen, keskikokoinen kissa, jolla on pehmeät linjat sekä sydämenmuotoiset kasvot ja pää. Vartalo on lihaksikas ja jäntevä, voimakas mutta ei raskasrakenteinen. Se painaa enemmän kuin ensi katsomalta voisi päätellä. Naaraat ovat usein pienempiä kuin urokset, mutta myös ne ovat lihaksikkaita ja voimakkaita. Koratilla on valpas ilme. Edestä päin katsottuna pää on sydämenmuotoinen, silmien välistä ja otsalta leveä. Silmät ovat pyöreät ja suuret, jopa ylisuuret kasvojen kokoon nähden. Niissä on erityistä syvyyttä ja intensiteettiä. Loistavan vihreä on toivotuin väri, mutta myös meripihka on hyväksytty. Nuorella kissalla silmät ovat usein keltaiset tai rusehtavat ja muuttuvat vihreiksi vasta 2-3 vuoden iässä. Koratin silmistä on sanottu vanhassa thaimaalaisessa tekstissä: “kuin kastepisarat lootuksen lehdellä tai nuorella riisillä”.
Koratin turkki on lyhyt, yksinkertainen ja aina hopeansininen. Karvat ovat juurestaan siniset ja niissä on hopeanhohtoiset kärjet, jotka antavat turkille sen hopeisen hohteen. Turkki on vartalonmyötäinen, pehmeä ja liukas kuin silkki.
Kuriilien bobtail, pitkäkarva
kuva © Auli & Toni
Töpöhäntäiset bobtailit ovat peräisin Kuriilien saarilta, jotka sijaitsevat Venäjän ja Japanin välissä. Alkuperäiset Kuriilien saarten kissat ovat luonnollinen rotu. Pentueet eivät ole kovin suuria, 2-3 pentua. Kissat on jaettu lyhyt- (KBS) ja pitkäkarvaisiin (KBL) ja ne arvostellaan kategoriassa III. Kuriliien bobtailin kasvatuksessa ei voi käyttää muun rotuisia kissoja. Erään kasvattajan arvion mukaan rekisteröityjä Kuriilien bobtaileja on Venäjällä noin 150. Myös Amerikassa on muutama kasvattaja.
Kuriilien bobtail on keskikokoinen tai suuri, lihaksikas kissa, jolla on voimakas rakenne, vahvat jalat ja pyöristyneet tassut. Takajalat ovat korkeammat kuin etujalat. Rodulle on tyypillistä 3-8 cm pituinen häntä, joka voi muodostua useista kaarista tai kulmista ja muistuttaa pupun häntää.
Pään muoto muistuttaa päärynän muotoa, joka kapenee yläosastaan. Poskipäät ovat leveät. Profiilissa on pieni painauma. Silmät ovat pyöristyneet ja niiden asento on aavistuksen vino. Väriltään ne voivat olla keltaisen tai vihreän sävyiset. Korvat ovat keskikokoiset ja sijaitsevat suhteellisen korkealla.
Turkki on tuuhea ja melko hienolaatuinen. KBLn turkki on keskipitkä. Päällysturkin karvat ovat vahvoja, aluskarvaa on jonkin verran. Kaikki turkin värit ovat sallittuja paitsi naamiovärit, suklaa, kaneli, beige, lila ja näiden värien muunnokset valkoisella. Kaikki värit arvostellaan samassa luokassa.
Niiden ulkomuodosta on sanottu, että se muistuttaa sadun eläinhahmoa, jolla on kissan etupää ja jänön takapää. Luonteeltaan Kuriilien bobtailit ovat rauhallisia ja ystävällisiä.
Kuriilien bobtail, lyhytkarva
Töpöhäntäiset bobtailit ovat peräisin Kuriilien saarilta, jotka sijaitsevat Venäjän ja Japanin välissä. Alkuperäiset Kuriilien saarten kissat ovat luonnollinen rotu. Pentueet eivät ole kovin suuria, 2-3 pentua. Kissat on jaettu lyhyt- (KBS) ja pitkäkarvaisiin (KBL) ja ne arvostellaan kategoriassa III. Kuriliien bobtailin kasvatuksessa ei voi käyttää muun rotuisia kissoja. Erään kasvattajan arvion mukaan rekisteröityjä Kuriilien bobtaileja on Venäjällä noin 150. Myös Amerikassa on muutama kasvattaja.
Kuriilien bobtail on keskikokoinen tai suuri, lihaksikas kissa, jolla on voimakas rakenne, vahvat jalat ja pyöristyneet tassut. Takajalat ovat korkeammat kuin etujalat. Rodulle on tyypillistä 3-8 cm pituinen häntä, joka voi muodostua useista kaarista tai kulmista ja muistuttaa pupun häntää.
Pään muoto muistuttaa päärynän muotoa, joka kapenee yläosastaan. Poskipäät ovat leveät. Profiilissa on pieni painauma. Silmät ovat pyöristyneet ja niiden asento on aavistuksen vino. Väriltään ne voivat olla keltaisen tai vihreän sävyiset. Korvat ovat keskikokoiset ja sijaitsevat suhteellisen korkealla.
Turkki on tuuhea ja melko hienolaatuinen. KBSn turkki on lyhyttä, hyvin kehittynyt päällysturkki ja vahvat päällyskarvat. Aluskarvaa on hieman. Kaikki turkin värit ovat sallittuja paitsi naamiovärit, suklaa, kaneli, beige, lila ja näiden värien muunnokset valkoisella. Kaikki värit arvostellaan samassa luokassa.
Niiden ulkomuodosta on sanottu, että se muistuttaa sadun eläinhahmoa, jolla on kissan etupää ja jänön takapää. Luonteeltaan Kuriilien bobtailit ovat rauhallisia ja ystävällisiä.
Manx
Manx on kotoisin Irlannin, Skotlannin ja Walesin keskellä sijaitsevalta Man-saarelta. Saarella hännättömiä manx-kissoja on esiintynyt satoja vuosia. Täältä rotu on saanut myös nimensä. Manx on yksi vanhimmista rekisteröidyistä kissaroduista sekä maailmalla että Suomessa. Rodun ensimmäiset rekisteröinnit ovat 1900-luvun alusta. Meillä Suomessa manx-kissat pohjautuvat osin myös kotimaisiin ns. maatiaiskissoihin, joiden keskuudessa hännättömyyden aiheuttava geenimutaatio on päässyt leviämään.
Manx-kissan tunnusomaisin piirre on hännättömyys. Manxeja syntyy hännättöminä, töpöhäntäisinä tai pitkähäntäisinä. Hännättömyyden aiheuttaja on luonnon geenimutaatio. Jokainen rotunsa edustaja kantaa myös pitkähäntätekijää, ja näin ollen pentueeseen voi syntyä pitkähäntäisiäkin pentuja. Näyttelyihin hyväksytään hännättömät rumpy ja rumpy riser (MAN 51/52) sekä töpöhäntäinen stumpy (MAN 53). Pitkähäntäisillä manxeilla ei ole sertioikeuksia näyttelyissä, mutta nekin periyttävät hännättömyyttä ja siksi niitä käytetään jalostuksessa.
Manx-kissan yleisilme on pyöreä. Selkä on lyhyehkö. Rakenteeltaan ne ovat vankkoja ja lihaksikkaita. Takamus on pyöreä, takajalat ovat etujalkoja hiukan korkeammat. Pää on pyöreä ja korvat melko korkealle sijoittuneet. Turkki saa olla minkä värinen tai kuvioinen tahansa, ja laadultaan se on lyhyt ja kaksinkertainen.
Manx kantaa toisinaan perimässään pitkäkarvageeniä, ja jos pentueen kumpikin vanhempi on pitkäkarvageenin kantaja, saattaa pentueeseen syntyä sekä pitkäkarvaisia (cymric) että lyhytkarvaisia (manx) pentuja.
Luonteeltaan manxit ovat seurallisia, osallistuvia ja sopeutuvaisia. Ne ovat helppoja kissoja, jotka omaavat rennon elämänasenteen. Sanotaan, että kun otat yhden manxin, rakastut rotuun, etkä muuta kissaa enää haluakaan.
Ocicat
Ocicat on kahden kesykissarodun, siamilaisen ja abessinialaisen, risteytyksestä alkunsa saanut rotu. Rotu on peräisin Yhdysvalloista, jossa 1960-luvulla sattumalta syntynyt täplikäs pentu herätti heti ihastusta. Kissan villi ulkonäkö ja sen vastapainona avoin ja mukava luonne olivat ohittamaton yhdistelmä: ocicat oli syntynyt ja sen suunnitelmallinen kasvatus alkoi. Myöhemmin rotuun yhdistettiin toisen sattuman kautta amerikkalaista lyhytkarvakissaa, joka toi mukanaan muunmuassa kehon jäntevyyden sekä hopeavärityksen. Villejä kissaeläimiä ei ocicatien jalostuksessa ole käytetty koskaan, vaikka se ulkoisesti kovin läheisesti muistuttaa oselottia. Fife hyväksyi rodun 1.6.1992.
Ocicat on luonteeltaan seurallinen, leikkisä, kekseliäs ja vilkas kissa. Se tarvitsee runsaasti virikkeitä ja haluaa osallistua kaikkiin kodin askareisiin. Jotkut ocicatit viihtyvät ainoana kissana, mutta useimmat mieluiten puuhastelevat temperamentiltaan samanlaisten kissakaverien kanssa. Lapsiperheisiin nämä aktiiviset ja leikkisät kissat soveltuvat oikein hyvin ja ne säilyttävät leikkisyytensä vielä iäkkäänäkin.
Ocicat on rotumääritelmän mukaan lyhytkarvainen, atleettinen ja keskikokoinen tai suuri kissa. Sen vartalo on kiinteä, lihaksikas ja jäntevä. Pää on kiilamainen, ja korvien suhteellisen suuret ja valppaat. Pään tunnusomainen piirre on hyvin kehittynyt, mielellään neliömäinen kuono, joka saa aikaan villin näköisen vaikutelman. Ocicatin mantelinmuotoiset silmät ovat suuret ja hieman vinot. Kissa painaa huomattavasti enemmän kuin ulkonäön perusteella voisi päätellä.
Ocicatille ominaista on turkin kuviointi. Ne ovat täplikkäitä, mutta myös tabbykuvioisia, yksivärisiä tai jopa naamiollisia kissoja syntyy aika ajoin. Täplien tulee olla peukalonpäänmuotoisia ja muodostaa kyljissä häränsilmäksi (bull’s eye) kutsuttu kuvio. Selkärankaa myötäilee rivistö pyöreitä täpliä aina häntään asti joka itsessään voi olla täplikäs tai radallinen. Hännän pää on tumma, ja ocicatin väri määritelläänkin hännän pään mukaan. Hyväksyttyjä värejä on kaksitoista: ruskea-, suklaa- ja kanelitäplikäs, näiden diluutiomuodot sini-, lila- ja beigetäplikäs sekä hopeamuodot näistä kuudesta. Ainoa kissanäyttelyssä sertin omaava kuvio ocicatilla on täplikäs, mutta luonteeltaan ne ovat kaikki yhtä valloittavia.
Ocicatin hoito on helppoa. Oikean ravinnon ja riittävän liikunnan sekä aktivoinnin ansiosta se pysyy jäntevänä ja turkiltaan kiiltävänä. Ocicat on sisäkissa, eikä sen tulee antaa liikkua ulkona valvomatta. Monet ocicatit harrastavat mielellään valjaslenkkejä omistajansa kanssa. Ulkotarha tai verkotettu parveke ovat hyvällä säällä myös mieluisia lepo- ja leikkipaikkoja.
Suomeen ensimmäiset ocicatit saapuivat vuonna 1993 ja suurin osa nykyisistä kissoista onkin perimältään näiden kissojen jälkeläisiä. Ocicatista on Suomessa yli 20 vuoden aikana tullut suosittu rotu sekä näyttelyhalleissa että lemmikkikodeissakin.
Singapura
Historia
Rotu on kotoisin Kaakkois-Aasiasta, Singaporen alueelta. Rotu on julistettu Singaporessa kansallisaarteeksi vuonna 1991, jolloin se sai viralliseksi nimekseen Kucinta eli rakkauskissa. Rodun jalostustyötä on tehty Amerikassa 1970 -luvulta lähtien. FIFe:ssä rotu hyväksyttiin 1.1.2014.
Ulkomuoto
Singapura on pieni tai keskikokoinen kissa. Paino vaihtelee noin 2 – 3,5 kilon välillä. Urokset ovat selkeästi naaraita kookkaampia.
Vartalo ja jalat ovat suhteellisen tanakat ja lihaksikkaat ja niistä muodostuu neliömäinen vaikutelma. Käpälät ovat pienet ja soikeat. Häntä on keskipitkä.
Pää on silmien kohdalta leveä ja kaventuu selkeästi viiksityynyihin. Kuono on lyhyt, leveä ja tylppä. Sivusta katsottuna profiili näyttää otsan kohdalta hieman pyöristyneeltä ja nenänvarressa silmien alapuolella on pehmeä painauma. Nenä on lyhyt. Nenänpää ja leuka ovat pystysuorassa linjassa.
Korvat ovat suuret ja tyvestä leveät. Korvien kärjet ovat hieman pyöristyneet. Korvat sijaitsevat kaukana toisistaan ja niiden ulkoreunat jatkavat pään sivulinjoja.
Silmät ovat suuret, soikeat ja hieman vinossa asennossa korviin nähden. Väriskaala voi olla kirkkaasta vihreästä pähkinänruskeaan.
Turkki on hienolaatuinen, silkkimäinen, erittäin lyhyt ja vartaloa myötäilevä. Sepia on ainoa sallittu väri. Vartalo on lämpimän vanhan norsunluun värinen. Leuka, rintakehä, vatsa ja jalkojen sisäpuoli ovat vaaleampaa sävyä. Jokaisessa karvassa on tummanruskeita ticking-raitoja ja niiden välissä vaaleita raitoja, karvan pää on tumma.
Hännän pää ja polkuanturoiden välissä karva on tummanruskea.
Etujalkojen sisäpuolella ja takajaloissa polveen asti on katkenneita raitoja. Kaulassa voi olla katkennut kaulanauha. Kasvoissa on selkeät kuviot, tummat raidat lähtevät silmien ulkoreunoista ja otsalla on M-kuvio. Kuten gepardeilla silmien sisäreunoista alkava tumma raita reunustaa nenää viiksityynyihin. Nenänpää on lohenvärinen.
Luonne
Singapurat ovat valloittavia persoonia, hyvin leikkisiä, reippaita ja terveitä kissoja. Ne nauttivat ihmisten seurasta tarkkaillen kodin tapahtumia olkapäältäsi tai sylistä. Ne tulevat toimeen muun rotuisten kissojen ja hyvin käyttäytyvien lasten kanssa. Singapurat viihtyvät mielellään lämpöisissä paikoissa kuten auringossa, saunassa tai takan ääressä ja ovat erinomaisia etsiytymään nukkumaan pieniin paikkoihin, pesiin tai mahduttautuvat vaikka neulepuseron hihaan.
Snowshoe
kuva © Robert Fox
Snowshoe on FIFen 1.1.2004 hyväksymä lyhytkarvakategorian uusi rotu. Kasvatus on alkanut USA:ssa 1960-luvulla siamilaisille vanhemmille syntyneistä pennuista, joilla oli valkoista jaloissa. Siellä rotu hyväksyttiin serttioikeuksilla useissa kissajärjestöissä 1980-luvulla.
Yleisin yhdistelmä on snowshoe x snowshoe, mutta kasvatuksessa voidaan käyttää vielä siamilaista ja itämaista lyhytkarvaa. Tavallisimmat värit ovat, ruskea, suklaa, sininen ja lila valkoisella. Hyväksyttyjä värimuunnoksia on 28. Yksivärisiä ja agouti-kuvioisia voidaan käyttää kasvatuksessa, mutta niillä ei ole serttioikeutta.
Pennut syntyvät valkoisina. Väri ja kuviot alkavat näkyä 1-3 viikon ikäisillä. Pennuilla saattaa olla täysin toisistaan poikkeava värijakauma ja kuvio. Niillä voi olla myös haamuraitoja jaloissa ja hännässä. Iän mukana raidat usein tasoittuvat värin kehittyessä ja tummentuessa. Pitkällisen ja määrätietoisen kasvatuksen tuloksena on saatu rodulle niin tyypillinen käännetyn V:n muotoinen valkoinen kuvio kasvoihin.
Snowshoet viihtyvät hyvin usean kissan tai kissarodun perheissä. Ne ovat sopeutuvaisia ja hyvin ihmisrakkaita. Rotu on perinyt siamilaisen älykkyyden ja toisaalta amerikkalaisen lyhytkarvan rauhallisuuden. Snowshoella ei ole tunnettuja perinnöllisiä terveysongelmia.
Snowshoe on keskikokoinen, pitkävartaloinen ja melko lihaksikas kissa. Pään muoto on leveä ja kiilamainen ja hieman pyöristynyt. Korvat ovat keskikokoiset, tyvestä leveät ja ne jatkavat pään kiilamaista linjaa. Silmät ovat saksanpähkinän muotoiset, keskikokoiset, kirkkaat ja ilmeikkäät, väriltään siniset. Turkki on lyhyt tai keskilyhyt, ei huomattavaa aluskarvaa, kiiltävä. Laatu on sileää ja vartaloa myötäilevää. Naamiokissan väritys, joka on sopusoinnussa vartalon värin kanssa. Leuka voi olla valkea, naamiovärinen tai näiden yhdistelmä. Valkea kauluri tai rintamus on sallittu, samoin valkoinen väri vatsassa. Kaikissa jaloissa tulee olla valkoista. Vartalon väri on vaaleampaa naamion väriä, valkoisen määrää vartalolla ei ole rajattu. Häntä on keskipitkä tai pitkä ja hieman kapeneva.
Sokoke
Sokoke on saanut nimensä noin 400 neliökilometrin kokoisesta alueesta, joka sijaitsee itäisessä Keniassa. 1970-luvun lopulla muutamat henkilöt kiinnostuoivat alueen kissoista ja rouva Jeni Slater aloitti puolivillin rodun kesyttämisen ja kasvattamisen. Gloria Moldrup toi ensimmäiset sokoket Tanskaan 1984 ja aloitti kasvatuksen siellä.
FIFe hyväksyi sokoken 1994, mutta kanta on edelleenkin Euroopassa hyvin pieni. Sokokeja rekisteröidään meillä myös noviisina, mikäli niillä on todistus siitä että ne ovat syntyneet Sokoken alueella.
Sokoke on keskipitkä, hoikka ja hyvin lihaksikas kissa, jolla on vahva luusto. Sen pää on pienehkö ja kiilamainen, korvat keskikokoiset ja korkeahkolle sijoittuneet. Silmät ovat suuret ja kaukana toisistaan, kirkkaat ja ilmeikkäät. Turkki on erittäin lyhyt, vartalon myötäinen ja kiiltävä, mutta ei silkkinen.
Väriltään sokoke on aina tabby, kaikki ruskean variaatiot pohjavärissä hyväksytään, kuviot ovat mustat ja niissä toivotaan olevan agoutikarvoja seassa.
Selkirk rex
Selkirk rex on uusi kissarotu, joka on alkunsa saanut Yhdysvalloissa 1980-luvun loppupuolella. Rotu on tunnettu kiharasta turkistaan, joka voi olla niin lyhyt- kuin pitkäkarvainenkin. Pentueisiin voi syntyä myös suorakarvaisia kissoja. Myös viikset ovat kissoilla kiharat. Kissat voivat olla lähes kaiken värisiä, myös naamiot ja kuviot ovat sallittuja.
Rotu on syntynyt luonnollisen mutaation tuloksena ja sen kehitykseen on käytetty mm. persialaista ja brittiläistä lyhytkarvaa. Rotu hyväksyttiin FIFe:ssä 1.1.2017
Selkirk rexit voivat karvanlaadultaan olla joko homotsygoottisia (kantavat kahta geeniä, jälkeläiset aina kiharakarvaisia) tai heterotsygoottisia (kantavat yhtä geeniä). Homotsygootit usein tiputtavat täysin turkkinsa tietyssä iässä pentuna ja voivat tiputtaa sen myös aikuisena. Kahden heterotsygootin selkirk rexin pentueeseen voi syntyä myös suorakarvaisia pentuja.
Selkirk rex -kissoilla on pyöreän mallinen pää sekä korvat, jotka ovat leveämmät alhaalta ja kapenevat ylöspäin. Silmät ovat isot, pyöreät ja edestä katsottuna horisontaaliset. Kissoilla on pehmeä ja paksu, plyysi-kangasta muistuttava turkki, joka on tiheä ja kihara. Kiharat ovat loivia, eriasteisia ja ne näkyvät parhaiten kaulan, hännän tai vatsan alueella. Turkki kehittyy hitaasti ja täysin kehittynyt noin 2-vuotiaalla kissalla. Kissa on rakenteeltaan suhteellisen kookas ja vankkarakenteinen. Luonteeltaan selkirk rex on rauhallinen, mutta silti erittäin leikkisä. Selkirkit ovat varsin sosiaalisia ja viihtyvät erinomaisesti ihmisten parissa ja tulevat hyvin toimeen niin muiden kissojen kuin koirienkin kanssa.
