Kategoria1

Kategoria 1 rodut:

Exotic

kuva Arto Puurunen

Exotic on suosittu persialaiskissan lyhytturkkinen muunnos. Exoticissa on samaa vetovoimaa kuin muhkeassa Persialaisessa — nyt vain helppohoitoisemmassa muodossa. Rotu on saatu aikaan risteyttämällä persialaisen kanssa amerikkalaisia lyhytkarvakissoja 1950-luvulta alkaen. Ensimmäiset exoticit tulivat Suomeen 1989 USA:sta, ja rodusta on tullut nopeasti suosittu.

Exoticin tyyppistandardi ja hyväksytyt yli 400 värimuunnosta ovat samat kuin persialaisellakin. Ainoana erona on turkki, joka exoticilla on tiheä, pehmeä ja ylöspäin koheneva. Turkki on tavallisen kissan turkkia pidempi, mutta erittäin helppohoitoinen. Exotic on lyhyentanakka, suuri ja vankka kissa. Jalat ovat matalat ja voimakkaat, tassut paksut, rintakehä leveä sekä hartiat massiiviset. Häntä on paksu ja lyhyt. Exoticin kasvot ovat suloiset ja avoimet ilmeeltään, pää on leveä ja pyöreä, otsa kaareva, nenä lyhyt, leuka vahva ja posket täyteläiset. Silmät ovat suuret, avoimet, pyöreät ja sijaitsevat kaukana toisistaan. Korvat ovat pienet, pyöreäkärkiset ja sijaitsevat alhaalla päälaella. Turkinväri määrää hyväksytyn silmien värin. Suurimalla osalla värimuunnoksista on tumman oranssit tai kuparin väriset silmät, joillakin väreillä ne ovat siniset tai vihreät. Kasvatuksessa exoticia voi yhdistää persialaiskissaan, jolloin samassa pentueessa voi olla sekä lyhyt- että pitkäkarvaisia pentuja.

Luonteeltaan Exotic on ystävällinen, eloisa, vilkas, seurallinen ja utelias kissa – silti rauhallinen, lyhytkarvaroduista kaikkein rauhallisin ja hiljaisin kissarotu. Kaunis Exotickissa on koko perheen hellitty lemmikki ja se rakastaa seurustelua, jonka se hoitaa omalta osaltaan hellästi ja herkästi. Exotic ystävystyy helposti muiden kotieläinten kanssa ja soveltuu yleensä yllättäviin tilanteisiin loistavasti.

Persialainen

valkoinen_PERkuva Virpi Havukainen

Kun katsoo muhkeaturkkista ja ilmeeltään suloista persialaiskissaa, ei tarvitse ihmetellä miksi juuri tämä rotu on maailman suosituin rotukissa!

Upeaturkkinen ja muhkea persialaiskissa on kotoisin nimensä mukaisesti muinaisesta Persiasta. 1500-luvulla tämä kadehdittu haareminaisten lemmikki aloitti Euroopan valloituksen, jolloin ensimmäiset persialaiskissat vietiin Englantiin, Italiaan ja Ranskaan. Persialaiset hurmasivat minne tahansa ne menivätkin. Euroopasta rotu levisi 1800-luvulla Pohjois-Amerikkaan ja ympäri maailman. Suomeen ensimäiset persialaiskissat tulivat vasta 1950-luvulla.

Ihanteellinen Persialainen on lyhyentanakka, suuri ja vankka kissa. Jalat ovat matalat ja paksut, tassut isot ja pyöreät. Persialaisen pää on leveä ja pyöreä, nenä lyhyt ja leveä, otsa pyöreä, leuka vahva ja posket täyteläiset. Silmät ovat suuret ja pyöreät, joten paljolti niiden myötä syntyy se oikea “persialaislook”. Kasvojen yleisilme on avoin ja suloinen! Persialaisen korvat ovat pienet, pyöreäkärkiset ja sijaitsevat alhaalla päälaella. Persialaisen turkki on erittäin pitkä, ilmava ja tuuhea. Karva on äärimmäisen pitkää hännässä ja kaulurissa. Omistajasta riippuu paljon, kuinka upea ilmestys hänen kissansa turkiltaan on, vaikka toki yksilöiden välillä eroja on. Persialaiskissan mahtava turkki vaatii säännöllistä hoitoa. Turkki kammataan ja harjataan ajoittain, lisäksi turkinhoitoon kuluu osana sen pesu.

Persialainen on luonteeltaan ystävällinen, seurallinen, sympaattinen, mutta myös rauhallinen, jonka vuoksi se soveltuu erittäin hyvin sisäkissaksi. Persialainen soveltuu erilaisten ihmisten ja perheiden lemmikiksi. Persialainen on koko perheen lemmikki ja se rakastaa huomion keskipisteenä olemista. Sen käyttäytyminen on aristokraattisen hienostunutta ja otteet helliä. Persialainen sopii ihmiselle, jolla on tyylitajua!

Persialaiskissoille on hyväksytty jo yli 400 värimuunnosta. Erilaisia väriryhmiä ovat mm. yksiväriset, tabbyt, hopeat, valkolaikut ja naamiokissat eri colourpointit.

Pyhä Birma

Vanhan legendan mukaan, vuosisatoja sitten, burmalaisessa Lao-Tsun temppelissä eli kissoja munkkien seurassa. Näistä kissoista valkoinen Sinh-kissa sai “pyhän” värityksensä palkkioksi Tsun-Kyan-Kse-jumalattarelle osoittamastaan uskollisuudesta. Totta tai tarua, Pyhä birma on yksi vanhimpia tunnettuja kissarotuja. Aivan tarkkaa tietoa ei ole siitä, koska rotu saapui Eurooppaan. Eri lähteiden mukaan se kulkeutui Ranskaan kaukoidästä 1900-luvun alkupuolella.

Suloinen ja pehmeäturkkinen pyhä birma on puolipitkäkarvainen naamiokissa, jolla on valkoiset tassut. Takajaloissa valkoinen väri jatkuu jalan takaosassa nk. kiilana. Valkoiset tassut periytyvät birmoilla oman sukkageenin välityksellä. Naamiokissalle tyypillisesti birmalla on värilliset korvat ja naamio, väriä on myös jaloissa ja hännässä. Silmät ovat aina kauniin siniset, mitä syvempi sävy sen parempi. Naamiovärejä on olemassa kaikkiaan 40 eri värimuunnosta.
Perinteinen ja alkuperäinen naamioväri on ollut ruskeanaamio. Vuosikymmenien saatossa rodulle on hyväksytty uusia värejä. Birma on ulkomuodoltaan liioittelematon ja kooltaan keskikokoinen kissa.
Birman ulkomuoto kehittyy hitaasti ja monesti ne menestyvätkin näyttelyissä paremmin aikuisempina.

Luonteeltaan pyhä birma on rauhallinen, lempeä ja sopeutuva. Se myös kiintyy omaan ihmiseensä syvästi. Pieni ripaus itämaisuutta tekee birman persoonasta vastustamattoman. Birma on myös leikkisä, sopivasti puhelias ja seurallinen.
Samalla sillä on taito liikkua kulisseissa, olla läsnä juuri sen verran että tulee huomatuksi. Jossain on todettukin pyhästä birmasta, että se on paras ystäväsi ikinä. Birma tarvitsee omistajansa seuraa ja huomiota, yksin siitä ei ole elämään.
Sosiaalisena kissana se tulee yleensä toimeen muiden lemmikkien ja lasten kanssa. Lisää tietoa rodusta ja sen kasvattajista saat rotuyhdistyksen kotisivuilta.

Pyhä Birman Kissa ry

Ragdoll

Ragdoll-rotu syntyi 1960-luvun alkupuolella Kalifornian Riversidessa, kun pitkäkarvainen valkoinen kotikissa nimeltä Josephine synnytti pennut, jotka osoittautuivat luonteeltaan poikkeuksellisen rauhallisiksi, seurallisiksi ja lempeiksi. Kerrotaan, että ne myös valahtivat veltoiksi niitä käsiteltäessä. Naapurissa asunut kissakasvattaja Ann Baker kiinnostui pennuista ja onnistui hankkimaan itselleen niistä kolme. Niillä hän aloitti jalostustyön, joka loi perustan rodulle.

Vuosikymmenen lopulla amerikkalaiset kasvattajat Denny ja Laura Dayton dokumentoivat rodun jalostuksessa käytetyt kissat, loivat sille rekisterin ja sinnikkään työn tuloksena saivat rodun tunnustetuksi USA:ssa vuonna 1969. Heidän työnsä myötä ragdollien kansainvälinen suosio alkoi vähitellen kasvaa. Edelleen kaikkien ragdollien sukutaulusta tulee kantakissana löytyä Josephine.

Ragdoll on saanut nimensä siitä, että sekin rentoutuessaan tuntuu usein veltolta kuin räsynukke. Rodun tunnusmerkkejä ovat myös siniset silmät ja pehmeäpiirteinen ulkomuoto. Ragdoll-kissat ovat rauhallisia ja syvästi omistajaansa kiintyviä. Ne osallistuvat kaikkeen, mitä perheessä tehdään ja viihtyvät lähellä ihmisiään. Vain osa ragdolleista on sylikissoja, mutta kaikki ovat ehdottomasti seurakissoja. Vanhetessaan niistä saattaa tulla liiankin laiskoja, ellei niiden leikittämisestä pidetä huolta.

Ragdoll sopeutuu yleensä nopeasti uuteen perheeseensä. Koska rotu on erittäin seurallinen, ainoana kissana ragdollista saattaa joskus tulla yksinäinen. Siksi vain yhtä kissaa suunnittelevalla kodilla olisi hyvä olla valmius hankkia tarvittaessa ragdollilleen kaveriksi kissa tai muu eläin.

Ragdoll ulkoilee pienen totuttelun jälkeen mielellään valjaissa tai kissatarhassa, mutta vapaana sitä ei saa päästää ulkoilemaan. Se on liian kiltti ja hyväuskoinen pärjätäkseen itsekseen luonnossa ja on siksi alttiina muiden eläinten hyökkäyksille tai vaarassa tulla varastetuksi – liikenteen vaaroista puhumattakaan.

Aikuinen ragdoll-uros on komean näköinen, suuri ja lihaksikas kissa. Naaraat sen sijaan jäävät uroksia selvästi pienemmiksi. Uros kasvaa yleensä 6-8 kilon painoiseksi ja naaras 4-6 kilon painoiseksi, mutta toisinaan rodussa esiintyy tätä kookkaampiakin yksilöitä. Täysikasvuisia ragdollit ovat vasta noin kolmevuotiaina.

Kaikilla ragdolleilla on aina siniset silmät. Yleensä väri on kirkas keskisininen, mutta jalostuksella on pyritty tummempiin sävyihin. Turkki on puolipitkä ja silkkinen, käteen se tuntuu viileältä. Pituudestaan huolimatta turkki on yleensä helppohoitoinen, eikä takkuunnu herkästi, mutta tässäkin on yksilöllisiä eroja. Viikoittainen kampaus ja mahdollisesti pesu pari kertaa vuodessa poistavat irtokarvat ja pitävät turkin kauniina ja ilmavana.

Rotustandardin mukaan ragdollilla on pitkä vartalo, leveä kiilan muotoinen pää, hieman eteenpäin kallistuvat korvat, vankka niska ja pitkä, tuuhea häntä. Sen takajalat ovat hieman etujalkoja pitemmät, mistä syntyy kevyesti etukumara asento.

Ragdollit ovat naamiokissoja, eli kissan vartalo on vaalea ja naama, korvat, tassut ja häntä vartaloa selvästi tummemmat. Kuviointeja on kolme erilaista: colourpoint, mitted ja bicolour. Colourpoint-kissoilla ei ole lainkaan valkoista ja niiden tassut ovat kokonaan naamioväriset. Mitted-kissoilla on valkoinen leuka, valkoiset kintaat etujaloissa ja valkoiset saappaat takajaloissa. Piirto eli valkoinen kuvio otsassa tai nenän päällä on myös mahdollinen. Bicolour-kuviossa naamassa on valkoinen, ylösalaisin kääntynyt V-kuvio ja kissan jalat ovat kokonaan valkoiset. Bicolour-kuviossa valkoisen määrä voi vaihdella kapeasta V-kuviosta hyvinkin leveään. Enimmillään valkoista on niin paljon, että vain korvat ovat värilliset. Bicolour-kuviossa selässä voi olla valkoista, mutta hännänpäässä tai korvissa oleva valkoinen katsotaan värivirheeksi.

Ragdollin perinteiset värit ovat ruskea, sininen, suklaa ja lila. Myöhemmin jalostetut, roturisteytyksillä persialaisten ja birmojen kanssa saadut uudet värit ovat punainen ja creme sekä punaisen myötä tuleva naaraiden kilpikonnaväritys. Kaikkia värejä ja kuviointeja on myös raidallisena tabby-muunnoksena.

Aiemmin ragdollien ongelmana oli perinnöllinen sydänsairaus hypertrofinen kardiomyopatia (HCM). Geenitestauksen ja ultraäänitutkimusten ansiosta tästä sairaudesta on nykyään lähes kokonaan päästy eroon. Rodussa on jonkin verran myös perinnöllistä munuaissairautta, refluksi nefropatiaa, jonka varalta kasvattajat yleensä ultrauttavat jalostuskissansa.

           

Suomen Ragdoll -kissayhdistys ry
Suomen Ragdollystävät-seura ry

 

Turkkilainen van

Turkkilainen van on 1980-luvulla Suomeen tuotu luonnonrotu, jonka jalostus alkoi 1950-luvulla Englannissa.
Rotu on varsin harvinainen kaikkialla; Suomessa vaneja on noin 300 kissaa ja pentuja meillä syntyy vuosittain parikymmentä.

Van on lihaksikas ja puolipitkäkarvainen kissa. Ominaista sille on van-väritys, eli kissa on muuten valkoinen, mutta päässä on kaksi väriläiskää ja häntä on värillinen.
Yleisimmät värit ovat punainen, musta ja kilpikonnaväritys. Silmien värinä saa olla vaalea meripihka, sininen tai rodulla esiintyvä erivärisilmäisyys; toinen silmä on
sininen ja toinen meripihkan värinen.

Turkkilainen van on luonteeltaan erittäin vilkas, leikkisä ja oppivainen. Van-kissa oppii kulkemaan valjaissa ja noutamaan esineitä. Rodulle on ominaista kiinnostus veteen.

       

Vangora