Turkkilainen angora

Turkkilainen angora on vanhimpia alkuperäisiä kissarotuja. Rotu on kotoisin Kurdistanista, Turkista. Sen järjestelmällistä kasvatusta tunnetaan jo 1400-luvulta. Rodun käydessä harvinaiseksi kotimaassaan ja muualla, Turkin valtio aloitti 1960 Ankaran eläintarhassa suunnitelmallisen kasvatuksen kannan elvyttämiseksi. Vuonna 1966 Turkkilaisia angoria oli jäljellä 30 yksilöä. Ylimääräiset pennut luovutettiin eläintarhasta muille kasvattajille, erityisesti USA:han, jossa ensimmäinen pentue syntyi 1963. Suomeen ensimmäiset angorat tulivat Venäjältä vuonna 1990.  Tällä hetkellä Suomessa on noin 200 Turkkilaista angoraa.

Luonteeltaan Turkkilainen angora on erittäin seurallinen ja ihmisrakas kissa. Se osallistuu kaikkiin touhuihin talossa, usein olkapäällä istuskellen, ellei syliin pääse. Se katselee vieressä, kun tiskaat astioita ja tulee jopa saunomaan kanssasi. Turkkilaista angoraa pidetään useimmiten yhden ihmisen kissana, ja totta onkin, ettei se välttämättä esittele parhaita piirteitään vieraille, mutta kyllä kaikki lähipiirin ihmiset saavat ylitsevuotavaa rakkautta osakseen.

Se on eloisa kissa, joka nauttii leikkimisestä joten saat siitä varmasti leikkikaverin halutessasi. Se on myös hyvin sopeutuvainen kissa, joten sille kelpaavat asuinkumppaniksi niin lapset, muut kissat kuin koiratkin, mutta mieluiten se  leikkii ihmisten kanssa. Se sopeutuu hyvin sisäkissaksi eikä tarvitse kovin suurta asuintilaa, jos vain sen kanssa jaksaa leikkiä ja hankkii sille korkean kiipeilypuun, sillä se nauttii oleskelusta korkeilla paikoilla. Yleensä se ei kylläkään kiipeile, vaan keksii muut keinot päästä talon korkeimmälle näköalapaikalle, varsinkin kun sillä on vahvat jalat, joilla hyppiä.

Turkkilaiselta angoralta löytyy myös aitoa kissan luonnetta. Se on oman arvonsa tunteva ja erittäin älykäs kissa, joka saa tahtonsa läpi tavalla tai toisella ja osaa kertoa, mitä mieltä se on asioista, valitettavasti joskus myös silloin, kun sitä ei kovin paljon toivoisi, kuten eläinlääkärillä tai näyttelyissä.

Vangora

kuva © Marita Kienanen