Itämainen pitkäkarva

Lumoava, silkkiturkkinen itämainen pitkäkarva kuuluu kategoriaan IV siamilaisen, itämaisen lyhytkarvan ja balineesin kanssa. Se on puolipitkäkarvainen muunnos itämaisesta kissasta. Itämainen pitkäkarva kehitettiin 70-luvulla eri puolilla maailmaa, tuloksena tämän kissarodun samanaikainen syntyminen useassa eri maassa. Tästä taas seurasi että se tunnetaan eri maissa eri nimillä. USA:ssa näitä kissoja kutsutaan nimellä oriental longhair (OLH), sikäläiset javanese-kissat ovat tabby- tai punageeniä kantavia balineeseja. Euroopan independent-maissa, mm. Hollannissa, se on nimeltään mandarine ja Englannissa angora vaikka se ei olekaan sukua turkkilaiselle kaimalleen, vaan on perimältään sitä vastaava. Fife-maissa rodun nimi on itämainen pitkäkarva (ennen javaneesi) ja se sai sertifikaattioikeudet vuonna 1985. Suomeen ensimmäiset itämaiset pitkäkarvat tulivat syksyllä 1990.

Tyypiltään itämainen pitkäkarva on kevytrakenteinen ja sulavalinjainen. Jalat ovat sirot ja korkeat, vartalo pitkä ja putkimainen. Pää on kiilamainen, profiili suora. Korvat ovat suuret ja avoimet. Mantelin muotoiset, loistavan vihreät silmät ovat vinosti sijoittuneet ja antavat sille itämaisen ilmeen.

Turkki on silkkimäinen ja vartalonmyötäinen sekä erittäin helppohoitoinen. Kaulurissa, hännässä ja "pöksyissä" on pitempi karva.

Itämaiselle pitkäkarvalle on hyväksytty 140 eri väriä. Yksiväristen ja tabbyjen lisäksi savut, hopeat ja kilpikonnat ovat sallittuja.

Luonteeltaan itämainen pitkäkarva on vilkas, osallistuva ja seurallinen, sekä tulee toimeen lasten, muiden kissojen ja koirienkin kanssa. Se rakastaa huomiota ja viihtyy sylissä. Sosiaalisen luonteensa takia se on todellinen koko perheen lemmikki.

BAJAVA

kuva © Alan Robinson