Sankarikissat 2015

Suomen Kissaliitto ry myöntää vuosittain Sankarikissan arvonimiä kissoille, jotka ovat vaikuttaneet merkittävästi siihen, että ihmishenkiä on pelastunut ja vakavilta sairaustapauksilta on vältytty. Kissa voi saada kunniamaininnan myös muista sankariteoista. Sankarikissa voi olla rekisteröity rotukissa, tai myös kotikissa.

Seuraaville kissoille on myönnetty sankarikissan arvo vuonna 2015

Lucky Jesse, kotikissa, Iitti
Ville Kalle, kotikissa, Lukkarila
Pekko, kotikissa, Kouvola

Jesse_Sanakarikissa_2015
Jessen omistaja oli pitänyt normaalisti tulia pannulla ja käynyt ennen nukkumaan menoa pari puuta lisäämässä. Vedot olivat hyvät ja hän kävi hyvillä mielin lasten ja Jessen kanssa nukkumaan. Vielä kolmeltakin kaikki oli hyvin kun hän heräsi nuorinta lasta syöttämään. Neljältä Jesse tuli omistajan kyljen päälle tassuttelemaan ja maukumaan. Puski ja naukui ja omistaja ajatteli, että taas siellä on kettu pihalla. Hän tokaisikin Jesselle “Anna ketun olla”, mutta kun Jesse ei lopettanut vaan jatkoi kyljellä tassuttelua, puskemista ja marinaa niin omistajan oli pakko nousta ylös. Silloin hän havahtui savun hajuun. Koko olohuone ja keittiö olivat savussa, eikä varoittimet jostain syystä toimineet. Äkkiä hän soitti hätäkeskukseen ja vei samalla 5v, 2,5v ja 3kk vanhat lapset sekä Jessen kantokopassa ulos.
Palokunta tuli nopeasti paikalle ja alkoi töihin. Palokunta totesi nokipalon ja sai sen aisoihin hyvin.
Kiitos Jessen, he säästyivät pahimmalta. Vaarana olisi ollut häkämyrkytys tai piipun räjähtäminen ->tulipalo. Itse omistaja sai lievän häkämyrkytyksen, mutta lapset ja Jesse säästyivät kokonaan. Näin he selvisivät pelkillä isoilla materiaali vahingoilla. Jessen määrätietoisella ja ripeällä toiminnallaan kissa pelasti neljän ihmisen hengen. Kehuja kissa sai jo heti palokunnaltakin ja nelijalkainen palovaroitin nautti kehräten huomiosta. 

 

 Ville_Sankarikissa_2015
Ville oli aina ollut isännän kaveri ja yhdessä he viettivät monet yksinäiset illat emännän  vielä ollessa töissä.
Isäntä sai 2011 marraskuussa kipukohtauksen, jonka seuraamuksena hänet laitettiin ambulanssilla sairaalaan. Pitkän ja kirjavan sairaushistorian omaavana oletettiin, että kyllä se isäntä sieltä samanlaisena takaisin tulee kuten on ennenkin tullut. Sairaalassa tapahtui kuitenkin hoitovirhe ja isäntää nesteytettiin, jonka takia hänelle puhkesi munuaisten vajaatoiminta. Samaisella hoitokerralla selvisi, että isännän sydän toimii enää 20-25% ja että hänellä on nopeasti etenevä dementia, joka myöhemmin todettiin Alzheimeriksi. Isäntä kotiutettiin joulukuun puolessa välissä, mutta hän ei ollut enää oma itsensä.
Hän kyllä vaikutti olevan sama, supliikki puhumaan ja intellektuelli kun oli. Eräänä päivänä emäntä tuli töistä kotiin, mutta isäntää ei näkynyt missään Isäntä oli liftannut Tampere-Lahti tien varressa, josta tuntematon pariskunta oli hänet ottanut kyytiinsä. Emäntä sattui soittamaan oikeaan aikaan ja kertoi ajajalle isännän oikean osoitteen. Kuski kertoi ihmetelleensä,miksi mies ei osaa sanoa minne on menossa vaikka liftaa.
Sen jälkeen emäntä jäi töistä pois ja Villen hommat alkoivat. Isäntä nousi keskellä yötä käydäkseen vessassa, Ville lähti taluttamaan isäntää kävellen hänen oikealla puolellaan. Kärsivällisesti Ville odotti vessan ovella, että isäntä toimitti asiansa ja talutti tämäni takaisin sänkyyn. Näin tapahtui joka yö, niiden viimeisten 2vuoden aikana. Isännän olotila paheni. Hän yritti karata ovesta keskellä yötä, mutta Ville oli eri mieltä. Kolli asettautui ulko-oven eteen ja kumma kyllä, eläinrakkaana ihmisenä isäntä ei halunnut tuuppia kissaa pois oven edestä vaan tassutteli takaisin omaan sänkyynsä. Tästä tuli rutiini. Päivät Ville nukkui, koska oli poikki yöstä. Emännän vuoro oli päivisin. Hän nauroi monesti, että heillä on vahtivuoron vaihto klo:22.00.
Tämä kesti siihen asti, kunnes isäntä vietiin tammikuussa 2014 ambulanssilla sairaalaan. Sen jälkeen Ville ja isäntä eivät enää tavanneet. Isäntä jatkoi matkaansa toiseen maailmaan 25.4.2014.
Isännän ollessa sairaalassa, TV:stä tuli kissanruokamainos ja hän huusi “Ville” ja sitten laitettiin happiviikset takaisin paikoilleen.

 

kuva: Johannes Wiehn / Ilta-Sanomat

 

 

 

 

 

 

 

 

 

kuva: Johannes Wiehn / Ilta-Sanomat
Pekon diabetestä sairastava omistaja kertoo olevansa vakuuttunut siitä, että vielä pentuna ollessaan kissa haistoi hänen hengityksestään verensokerin olevan vaarallisen alhaalla. Omistaja oli tullut kirjastosta ja jäänyt keittiön pöydän ääreen katselemaan yhtä kohtaa Kalle Päätalon Loimujen aika -kirjasta. – Mies oli kamarissa tekemässä tulta uuniin ja katsoi vanhaa kotimaista elokuvaa, omistaja kertaa tilannetta. Hän muistelee palelleensa ja ehtineensä miettiä, mistä palelun tunne johtuu. Samaan aikaan Pekko kipusi emäntänsä syliin. Yleensä Pekko pistää maaten ja rupeaa hurisemaan, mutta eipäs pistänytkään sillä kertaa. Se nousi kahdelle jalalle ja rupesi haistelemaan omistajansa suupieliäni. Omistaja ihmettelin, että mikä Pekolla oli, ja kysyikin siltä. Hän kertoo kissan vastanneen naukaisulla ja tökkineen edelleen nenällään hänen suupieliään. Omistaja mietti, että hetkinen, nyt on jotain hullusti. Sitten hän muisti lukeneensa lehdestä koirasta, joka oli haistanut omistajansa diabeteksen ja hänelle tulimieleen, että voihan kissakin tehdä niin. Hän mittasi verensokerinsa ja mittari näytti 3,7 millimoolia litrassa. Matalan verensokerin rajana pidetään neljää millimoolia. Myöskään diabeteshoitajan ohjeistuksen mukaan verensokeri ei saisi laskea tätä alemmas.
Liian alhainen verensokeri voi pahimmillaan johtaa tajuttomuuteen, sokkiin tai hoitamattomana jopa kuolemaan. Omistaja kertoo diabeteshoitajan arvioineen, että tajunnan menetys olisi tapahtunut vain muutamassa minuutissa. Hän otti pari sokeripalaa ja lasillisen mehua ja laittoi kahvin tulemaan. Sitten ei ollut enää mitään hätää. Pekko pyöri siinä ja kävi useamman kerran haistelemassa suupieliä. Kun sokerit tasoittuivat, se istui penkillä vieressä pitkän aikaa ja tuijotti omistajaansa niin kummasti, oikein pistävällä ilmeellä. Niin kuin olisi sanonut, että tee nyt jotain.
Pekko ei muutenkaan taida olla ihan tavallinen kissa. Useita kissoja ja koiria vuosien varrella omistaneena Pekon omistaja kertoo sen olevan harvinaisen fiksu, etenkin ikäänsä nähden.
Hän ei ole ikinä nähnyt niin viisasta kissaa. Pekko vastaa, kun sille puhutaan, naukuu eri tavoilla ja sitten kun joku on tulossa kysyy hän, että Pekko, arvaapas kuka tulee?  Pekko menee ovelle ja odottaa, että kuka sieltä tulee.
Pekolla on myös koiramaisia piirteitä. Kissa näet tykkää noutaa sille heitettyjä palloja.Nimensä Pekko on saanut Timo Koivusalon Pekko Aikamiespoika -hahmolta, joka tuli omistajien mieleen kissan suurista korvista. Mustaharmaaraidallinen maatiaismirri saapui perheeseen, kun edellinen kissa Masa kuoli. Jäljelle jäänyt Miisa-kissa kun kaipasi kipeästi kaveria.Pekon tarina on julkaistu Ilta-Sanomissa